Tänään on vuoden lyhin päivä eli Talvipäivänseisaus, jolloin pohjoisnapa on kääntynyt kauimmaksi auringosta ja siten pohjoisella pallonpuoliskolla päivä on lyhimmillään. Tämä vuodenkierron merkkipaalu on tunnettu jo muinaisina aikoina ja sitä on juhlittu monissa kulttuureissa. Usein rituaaliseen juhlintaan on liittynyt tiettyjen ruokien nauttiminen ja kokoontuminen kertomaan tarinoita. Esimerkiksi Iranin alueella talvipäivänseisaus tunnetaan Yaldan yön nimellä ja se mainitaan keskiaikaisissa persialaisissa kirjoituksissa. Yaldan juhlimisen perinteisiin kuului mm. granaattiomen siementen ja pähkinöiden nauttiminen ja vesimelonin syömisen Yaldan aikaan uskottiin suojaavan liialta kuumuudelta kesän aikana.
Muinaiset germaanit puolestaan juhlivat talvipäivänseisauksen aikoihin Yulea, josta myös meidän joulumme on saanut nimensä. Tämä germaaninen juhla mainitaan jo gootinkielisessä kalenterissa 400- tai 500-luvulta. Myös varhaiskeskiajan merkittävin historioitsija 700-luvun alkupuolella kirjoittanut englantilainen Beda kertoo anglosaksien viettävän giula tai geola nimistä juhlaa joulukuun lopulla. Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kirjoittamaan Heimskringlaan sisältyvä 900-luvun Norjaan sijoittuva Haakon Hyvän saaga kertoo kuinka Englannin kuninkaan Athelstanin kasvattipoikana kasvanut Haakon yrittää käännyttää kansaansa kristityiksi noustuaan Norjan kuninkaaksi. Näin hän tulee kajonneeksi myös joulun vieton tapoihin ja saaga tulee samalla kertoneeksi myös perinteisistä Yulen vieton tavoista. Snorrin mukaan silloin oli tapana kokoontua kolmen päivän ajaksi pakanallisiin temppeleihin urhaamaan eläinten verta ja nauttimaan niiden lihasta tehtyä ruokaa. Juhlassa juotiin myös suuri määrin olutta Odinin ja muiden jumalien kunniaksi. Olut oli niin keskeinen osa tätä keskitalven juhlaa, että kristitty kuningas Haakon määräsi talonpojat varustuautumaan jouluun panemalla tynnyrillisen olutta juhlaa varten.
Talvipäivänseusauksen juhlinta on kuitenkin tunnettu tätä paljon vanhemmissakin esihistoriallisissa kulttuureissa. Stonhengen esihistoriallinen monumentti Englannissa esimerkiksi on huolellisesti asetettu niin että sekä talvi- että kesäpäivänseisauksen aikaan nousevan auringon säteet tulevat tiettyjen kivien välistä osuen kehän toisella laidalla olevaan kiveen. Stonehenge on rakennettu kuudessa vaiheessa noin 3000-1520eaa neoliittisen kauden ja pronssikauden taitekohdassa.
Vielä tätäkin vanhempi on Irlannissa sijaitseva Newgrangen monumentti, joka on rakennettu 3200eaa eli kauan ennen kelttien tuloa saarelle. Sen rakentajat kuuluivat siis Euroopan esihistoriallisiin asukkaisiin, joiden kulttuurista voimme saada tietoja vain arkeologisten lähteiden perusteella. Newgrange on käytävähauta, jonka perällä on kolme pientä kammiota. Se on suunnattu niin että Talvipäivänseisauksen auringonnousun säteet tulevat oven yläpuolella olevasta aukosta ja osuvat 19 metriä pitkän käytävän perällä olevan kammion seinään. Kirjallisten lähteiden puuttuessa emme voi ikinä tarkalleen tiedä miksi Newgrangen rakentajat ovat suunitelleet rakennelman näin ja liittyikö Talvipäivänseisauksen juhlintaan jonkinlaisia paikan päällä suoritettavia rituaaleja. Selvää kuitenkin on, että Talvipäivänseisaus on ollut jollain tavalla merkittävä vuodenkierron merkkipaalu jo 5000 vuotta sitten.
Nykyään Talvipäivänseisauksen aurinkoa Newgrangessa pääsevät todistamaan harvat ja valitut. Joka vuosi arvotaan 60 ihmistä, jotka saavat tuoda mukanaan vieraan ja kuutena peräkäisenä aamuna Talvipäivänseiseuksen molemmin puolin kymmen onnekasta kerrallaan saa tulla vieraineen katsomaan tätä ihmettä. Viime vuosina arvontaan on osallistunut jopa 30 000 ihmistä, joten mahdollisuudet voittaa ovat melko pienet. Ja jos onni saattuu suosimaan, täytyy vielä toivoa, että kohdalle ei satu kovin pilvinen aamua. Onneksi nykyaikana Newgrangen aurigonnousua on mahdollista todistaa myös etänä internetin välityksellä täältä.
Tänään juhlitaan taas Patrickin päivää, tällä kertaa vähän erilaisissa tunnelmissa, koska kaikki paraatit ja perinteiset juhlat on peruttu ja juhlinta tapahtuu vain etäyhteyksien varassa. Itsekin olen tottunut juhlimaan Patrickin päivää Irlannin suurlähetystössä Helsingissä, mutta tällä kertaa saan tyytyä verkossa tapahtuvaan juhlaan, jonka voi katsoa täältä.
Patrickin päivän innoittamana ajattelin jakaa 10 faktaa Patrickista:
Patrick oli todellinen henkilö
Kaikkien pyhimysten kohdalla ei ole lainkaan itsestään selvää, että heitä on ikinä ollut olemassa. Esimerkiksi Irlannin tärkeimmän naispyhimyksen Brigitin kohdalla on kyseenalaistettu sitä onko häntä ikinä ollut olemassa vai perustuuko hänen kulttinsa vain kristillistettyyn muotoon esikristillisestä jumalattaresta. Patrick kuitenkin oli todellinen henkilö ja häneltä on säilynyt kaksi omakohtaista kirjoitusta, joista toinen Confessio eli Tunnustus keskittyy puolustelemaan hänen toimiaan Irlannissa ja toinen on julkinen kirje, jossa hän tuomitsee Coroticus-nimisen paikallishallitsijan, joka oli ryöstänyt Patrickin kastamia kristittyjä orjiksi. Patrickin tarkkaa elinaikaa ei tunneta, mutta perinteisesti hänen saapumisensa Irlantiin on ajoitettu vuoteen 432. Joka tapauksessa hän eli joskus 400-luvulla.
Kuva: Patrickin Confession ensimmöiset sanat Ego Patricius Peccatorus ”Minä olen Patrick, syntinen” keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
2. Patrick ei ollut irlantilainen
Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä, koska Patrick liitetään Irlantiin niin kiinteästi, mutta Patrick ei ollut irlantilainen vaan britti. Confessio-teoksessaan hän mainitsee kotipaikakseen paikan nimeltä Bannavem Taburniae, jota ei ole pystytty paikallistamaan, mutta se sijaitsi mahdollisesti Walesissä. Joka tapauksessa Patrickin kotipaikka oli Britanniassa, jossa Rooman hallinto oli päättynyt 400-luvun alkuvuosina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että roomalainen yhteiskunta ja kulttuuri olisivat täysin hävinneet sieltä saman tien, vaan Patrickin lapsuuden ympäristö vaikuttaa olleen kristitty ja jossain määrin roomalaistunut. Hän oli oppinut latinaa nuoruudessaan ja todennäköisesti hänen äidinkielensä oli Britannian kelttiläinen kieli britti, josta Walesin kieli kymri ja Bretagnessa puhuttu bretoni juontavat juurensa.
Patrick ei suinkaan tullut alun perin Irlantiin vapaaehtoisesti, vaan hänet ryöstettiin sinne 16-vuotiaana orjaksi. Kertomansa mukaan Patrick vietti Irlannissa orjuudessa kuusi vuotta lampaita paimentaen ja tänä aikana hän todella vasta löysi Jumalan vaikka olikin ollut kristitty jo sitä ennen. Päästyään vapautumaan ja palattuaan kotimaahansa Patrick näki unen, jossa hänet kutsuttiin takaisin Irlantiin levittämään kristinuskoa ja tämän jumalallisen johdatuksen ansiosta hän palasi orjuutensa maisemiin.
4. Patrick ei yksinään käännyttänyt koko saarta
Irlannin kansallispyhimyksenä Patrickia muistetaan Irlannin käännyttäjänä, mutta se tuskin kenellekään yllätys, että hän ei yksin käännyttänyt koko saarta. Ensinnäkin Irlannissa oli jo ennen Patrickia kristittyjä ainakin saaren eteläosissa ja joissakin pyhimyselämäkerroissa myös viitataan näillä alueille jo ennen Patrickia toimineisiin käännyttäjäpyhimyksiin. Todennäköisesti Patrickin toimet keskittyivät saaren pohjoisosiin, missä myös hänen kulttinsa keskus Armagh sijaitsee.
5. Patrick ei ollut Irlannin ensimmäinen piispa
Varhaisin maininta irlantilaisista kristityistä löytyy Prosperus Aquitanialaisen kronikasta, jossa kerrotaan vuoden 431 kohdalla, että Palladius lähetettiin kristukseen uskoville irlantilaisille piispaksi. Oikeastaan ei ole edes varmuutta oliko Patrickia edes vihitty viralliseksi piispaksi vai toimiko hän Irlannissa omia aikojaan. Confessio-teoksessaan Patrick puolustelee toimiaan Britanniasta esitettyjä nimeämättömiä syytöksia vastaan. Patrickin puolustus perustuu hänen Jumalalta saamaansa johdatukseen ja oikeutukseen lähetystyölleen, mikä voisi viitata siihen, ettei hänellä ollut kirkon institutionaalista siunausta toiminnalleen Irlannissa.
6. Patrick ei karkottanut käärmeitä Irlannista
Yksi Patrickin kuuluisimmista ihmeistä liittyy käärmeiden karkottamiseen Irlannista, mutta tosiasiassa Irlannissa ei ole ikinä ollutkaan käärmeitä. Jääkauden jälkeen maayhteys Irlannin ja Britannian välillä katosi vedenpinnan noustessa jo noin 8 500 vuotta sitten, kun taas yhteys Britannian ja Manner-Euroopan välillä säilyi pari tuhatta vuotta pitempään. Tämän ansiosta käärmeet ehtivät levitä Britanniaan mutta eivät enää pystyneet pääsemään Irlantiin.
7. Patrick ei selittänyt kolminaisuusoppia kolmiapilan avulla (ei ainakaan keskiaikaisten lähteiden mukaan)
Toinen kuuluisa Patrickiin liittyvä tarina kertoo siitä kuinka hän selitti kolminaisuusopin pakanallisille irlantilaisille käyttäen kolmiapilaa esimerkkinään. Tästä tarinasta ei kuitenkaan ole mitään mainintoja keskiaikaisissa legendoissa, vaan perinne koristautua nuorilla apilan lehdillä sai todennäköisesti alkunsa 1700-luvun alussa. Nuoria apilanlehtiähän on sopivasti saatavilla Irlannin luonnosta maaliskuun puolivälin aikaan.
Varhaisimmat pyhimyselämäkerrat, jotka kertovat Patrickin urotöistä, on kirjoitettu 600-luvun jälkipuoliskolla. 600-luvulla Muirchún kirjoittaman pyhimyselämäkerran dramaattisin tarina liittyy Patrickin ja kuningas Loíguiren druidien kohtaamiseen pääsiäisen aikaan. Ensin Patrick kukistaa toisen druidin pyytämällä Jumalalta apua, jolloin druidi lennähtää yllättäen ilmaan ja putoaa maahan ja halkaisten kallonsa kiveen. Jäljelle jäänyt druidi ehdottaa Patrickille taistelua taikavoimin. Ensin druidi taikoi lunta maahan, mutta hänen voimansa ei riittänyt sen poistamiseen ennen seuraavaa päivää. Patrick sen sijaan saa lumen katoamaan saman tien. Seuraavana koitoksena druidi taikoo pimeyden laskeutumaan maan päälle ja sama toistuu. Lopulta sovitaan kokeesta, jossa rakennetaan maja, jonka toinen puoli on tuoretta vihreää puuta ja toinen kuivaa puuta. Druidi menee majan vihreään osaan ja Patrickia edustava poika hänen seurueestaan kuivaan ja maja sytytetään palamaan. Vastoin yleisön odotuksia vihreä osa ja druidi sen mukana palavat poroksi kun taas kuivassa osassa oleva poika säilyy vahingoittumattomana. Tämä osoittaa tarinan yleisölle Patrickin voimien olevan peräisin voimakkaammasta lähteestä kuin esikristillistä uskontoa edustavan druidin.
9. Legendojen mukaan Patrick käännytti Irlannin ylikuninkaan Taran kukkulalla
Erään varhaisen legendan mukaan Patrickin toiminta kulminoitui Irlannin ylikuninkaan käännyttämiseen Taran kukkulalla. Todellisuudessa Irlannissa ei ollut koko saarta hallitsevaa ylikuningasta tuohon aikaan, vaan kymmenittäin tai joidenkin arvioiden mukaan jopa 150 erilaista paikalliskuningasta, joista osa hallitsi jonkinlaisina ylikuninkaina suurempia alueita, mutta yhdenkään kuninkaan valta ei kattanut koko saarta. Taran kukkula ja sen esihistorialliset rakennelmat sen sijaan esiintyvät keskiaikaisissa tarinoissa myyttisenä kuninkaiden hallintopaikkana, mutta tosiasiassa Tara on todennäköisesti ollut ennemminkin rituaalipaikka kuin varsinainen hovin keskus. Tarinan mukaan Patrick kuitenkin käännytti kuningas Loíguiren, jonka hovi sijaitsi Tarassa. Patrickin voitettua kuninkaan druidit kuningas tuli lopulta siihen tulokseen, että hänen oli parempi kääntyä kuin kuolla.
Patrickin päivä mainitaan 17. maaliskuuta kohdalla jo hänestä 600-luvulla kirjoitetuissa pyhimyselämäkerroissa. Pyhimyksen tärkein juhlapäivä on yleensä hänen kuolinpäivänsä, jota keskiajalla kutsuttiin nimellä Dies natalis eli syntymän päivä, koska kuoleman sijaan silloin juhlittiin pyhimyksen syntymää hänen todelliseen elämäänsä taivaassa. Patrickin päivään on keskiajalla ja uuden ajan alussa liittynyt varmasti uskonnollisia menoja, mutta nykyisen muotonsa päivän vietto on saanut vasta uudella ajalla. Nykyisin Patrickin päivä tunnetaan monissa paikoissa paraateistaan, mutta ne ovat saaneet alkunsa vasta Yhdysvalloissa irlantilaisten maahanmuuttajien keskuudessa 1700-luvulla. Nykyisin ainakin Boston ja New York ovat kuuluisia massiivisista paraateistaan Patrickin päivänä. Irlannissa sen sijaan Patrickin päivä säilyi pitkään ennen kaikkea uskonnollisena juhlana ja vielä 1970-luvulla pubien oli pidettävä Patrickin päivänä ovensa kiinni. Ensimmäinen valtiollinen paraati Dublinissa järjestettiin 1931, mutta vasta vuonna 1996 juhla sai nykyisen Pyhän Patrickin festivaalin muotonsa Irlannin matkailutoiston aloitteesta pyrkimyksenä juhlistaa irlantilaisuutta ja houkutella turisteja kaikkialta maailmasta.
Nyt korona-aikana voi vain haaveilla matkustamisesta tai muistella vanhoja matkoja, joten vihdoin päätin kirjoittaa Pyhän Brigitin kaivosta Burrenin alueella Länsi-Irlannissa, missä ehdin vierailla viime maaliskuussa juuri ennen kuin koronakriisi iski ja matkustaminen pysähtyi. Olin Erasmus-henkilökuntavaihdossa vierailemassa muutamassa irlantilaisessa yliopistossa ja vierailuni aikana ruvettiin juuri puhumaan mahdollisista kampusten sulkemisista. Kotiin palattuani kriisi sitten iski kunnolla päälle ja kaikki yliopistolla määrättiin etätöihin ja pian sen jälkeen myös koululaiset kotiin.
Matkalla ehdin viettää viikonlopun ystäväni luona Limerickissä ja teimme päiväretken katsomaan Pyhän Brigitin kaivoa Liscannorissa Claren kreivikunnassa. Saman ystäväni kanssa olimme vierailleet paria vuotta aiemmin toisella Pyhälle Brigitille omistetulla kaivolla, josta olen kirjoittanut aiemmin.
Pyhä Brigit on Irlannin merkittävin naispyhimys ja hänet tunnetaan myös ”Irlannin Mariana”. Hänelle on omistettu lukuisia pyhiä kaivoja ympäri Irlantia ja Liscannor, jossa vierailimme on näistä yksi tunnetuimmista ja suosituimmista vierailukohteista. Se sijaitsee aivan tien vieressä, toisin kuin monet kaivot, joille mennäkseen pitää mennä laitumien tai metsän poikki. Osaltaan suosiota voi selittää myös se, että Liscannor on lähellä Cliffs of Moherin kuuluisia kallioita, joten siellä on turistienkin helppo poiketa.
Liscannorin pyhällä kaivolla on oikeastaan kaksi aluetta, ylempi, jossa sijaitsee hautausmaa, ja alempi, jossa sijaitsee Pyhän Brigitin patsas ja niin kutsuttu grotto eli rakennettu luolamainen tunneli, jonka perällä sijaitsee puro solisee vesiputouksena.
Brigitin patsas alueen keskusaikiolla. Kuva: Katja Ritari
Pyhiinvaellus pyhille kaivoille on yhä Irlannissa suosittua eriyisesti pyhimyksen juhlapäivänä. Brigitin päivän 1. helmikuuta lisäksi Liscannorin kaivolle on tapana kokoontua myös muina kirkollisina julapyhinä. Pyhiinvaeltajat kiertävät koko alueen tiettyä reitiä lausuen rukouksia tietyissä kohdissa ennen kuin astuvat sisälle varsinaiseen grottoon. Irlannin tunnetuin pyhiinvaellus lienee kiipeäminen Pyhän Patrickin vuorelle Croagh Patrickille heinäkuun viimeisenä sunnuntaina.
Grotton käytävä. Kuva: Katja Ritari
Tämän kaivon suosiosta kertoo se, että veden luokse johtava käytävä on täynnä sinne tuotuja erilaisia uskonnollisia patsaita, rukousnauhoja, kuvia edesmenneistä rakkaista ja sinne jätetttyjä muita esineitä.
Kuvat: Katja Ritari
Käytävän perällä odottaa sitten varsinainen kaivo, jonka vesi solisee putouksen lailla. Yksi pyhiinvaeltajia paikalle houkutteleva asia on sen veden uskottu parantava voima eli Pyhältä Brigitiltä käydään täällä hakemassa apua erilaisiin vaivoihin.
Aiemmin olen kirjoittanut keskiaikaisista irlantilaisista mytologisista tarinoista ja niin kutsuttuun Ulsterin sykliin kuuluvista tarinoista, jotka kertovat Cú Chúlainn –sankarista, sekä feeniläisen syklin tarinoita, joissa seikkailee Fionn MacCumhail tai englanniksi Finn MacCool. Irlantilaiseen keskiaikaiseen tarinaperinteeseen kuuluu myös historiallisempia tarinoita, joita usein kutsutaan nimellä kuninkaiden sykli. Niiden keskiössä ovat henkilöt vaihtelevat legendojen mukaan 400-luvulla hallinneesta kuningas Labraid Loingsechistä täysin historialliseen niin kutsuttuun Irlannin ensimmäiseen ylikuninkaaseen Brian Boruun, joka kuoli vuonna 1014. Kuninkaiden syklin tarinoissa käsitellään esimerkiksi eri dynastioiden välisiä valtataisteluita ja kuninkaiden kuolemia.
Yksi syklin tunnetuimmista tarinoista on nimeltään Fingal Rónáin eli Rónánin suvun surma. Fingal Rónáin on kielellisesti ajoitettu 800-luvun loppupuolelle tai 900-luvun alkuun, mutta viittaukset sen hahmoihin ja tapahtumiin aiemmissa lähteissä kertovat siitä, että tarina on ainakin jossain muodossa tunnettu jo aiemmin. Tarina on meille säilynyt monen muun keskiaikaisen tekstin tavoin niin kutsutussa Leinsterin kirjassa (Book of Leinster), noin vuonna 1160 kootussa laajassa käsikirjoituksessa, johon irlantilaiset munkit kopioivat muistiin monenlaisia iirinkielisiä tekstejä.
Tarinan nimen sana fingal käännetään englanniksi sanalla kin-slaying eli surma suvun sisällä. Varhaiskeskiaikaisen irlantilaisen lain silmissä tämä oli erityisen tuomittava rikos, sillä suku oli vastuussa jäsenistään. Lain mukaan murha tai tappo sovitettiin syyllisen suvun uhrin suvulle maksamalla korvauksella, jonka suuruus riippui uhrin yhteiskunnallisesta asemasta eli tämän kunniahinnan (engl. honour price) suuruudesta. Siten suvun jäsenten välillä tapahtuva rikos oli erityisen vaikea sovitella, koska molemmat osapuolet kuuluivat samaan sukuun.
Sana Fingal keskiaikaisessa käskirjoituksessa. Kuva: Wikimedia commons
Fingal Rónáin kertoo kolmiodraamasta, jonka päähenkilöinä ovat Leinsterin ikääntyvä ja leskeksi jäänyt kuningas Rónán mac Aeda, tämän poika Máel Fothartaig mac Rónáin, sekä kuninkaan uusi puoliso, Dunseverickin kuninkaan nuori tytär. Tarinan naispuolista päähenkilöä ei ikinä nimetä, häneen viitataan vain Eochaidin tyttärenä, kuningattarena tai vaimona.
Tarinan alussa Máel Fothartaig ehdottaa isälleen, että tämä ottaisi itselleen uuden vaimon ja Rónán toteaa kuulleensa, että Eochaidilla on kaunis tytär. Poika toppuuttelee isäänsä sanoen, että “Ei ole todellakaan sinusta tytölle kumppaniksi. Etkö ottaisi ketä tahansa vakiintunutta naista? Se olisi minusta sinulle sopivampaa kuin tytönheitukka.” Isä kuitenkin pitää päänsä ja menee pohjoiseen Dunseverickiin hakemaan itselleen vaimon. Tragedian ainekset ovat valmiina tässä isän valinnassa ottaa itseään huomattavasti nuorempi vaimo.
Uuden kuningattaren saavuttua on selvää, ettei tämä ole tyytyväinen vanhaan ukkoon aviomiehenä. Sen sijaan hän rupeaa liehittelemään kuninkaan komeaa poikaa Mael Fothartaigia, jonka kerrotaan olleen kaikkien valtakunnan nuorten naisten himon kohteena. Kuningatar määrää ensin nuoren kauniin palvelijattarensa lähestymään Mael Forthartaigia ja makaamaan tämä kanssa. Palvelijatar ei uskalla ensin kertoa kuninkaan pojalle kuningattaren kiinnostuksesta, koska pelkää Mael Fothartaigin suuttuvan ja tappavan hänet. Kun kuningattarelle valkenee, ettei palvelijatar ole vienyt viestiä perille, hän puolestaan uhkaa katkaista tämän kaulan. Nuori neito on siis kahden tulen välissä ja lopulta pakotettuna kertoo kuninkaan pojalle tämän äitipuolen haluista. Mael Forthartaig suuttuu sanoen: ” Vaikka minut kannettaisiin kolmasti tuliselle roviolle, oi nainen, niin että se tekisi minusta tomua ja tuhkaa, en makaisi Rónánin vaimon kanssa.”
Välttääkseen konfliktia Mael Fothartaig lähtee Skotlantiin, missä hän niittää menestystä niin taisteluissa kuin metsästäessään koiriensa Doílinin ja Daithlennin kanssa. Sillä välin leinsteriläiset rupeavat valittamaan kuninkaalleen Rónánille, että miksi tämä lähetti poikansa pois. Näin Rónánin on kutsuttava poikansa takaisin. Matkalla kotiin Mael Fothartaig pysähtyy Dunseverickissä, missä hänet toivotetaan avosylin vastaan ja hänelle sanotaan: “Paha sinulle, Mael Fothartaig, kun et mene yksiin tyttäremme kanssa. Annoimme hänet sinulle emmekä sille vanhalle hölmölle.”
Kotiinpaluunsa jälkeen Mael Fothartaig lupaa antavansa metsästyskoiransa kasvattiveljelleen Congalille, jos tämä saisi pidettyä kuningattaren pois hänen kimpustaan. Palvelijatarta pyydetään kertomaan kuningattarelle Mael Fothartaigin haluavan tavata tämän ulkona syrjäisessä paikassa niin kutsuttujen Aifen lehmien eli kaukaa katsottuna lehmiltä näyttävien valkoisten kivien luona. Naisen ollessa matkalla sinne Congal kohtaa tämän syyttäen tätä portoksi ja käskien palaamaan kotiin. Congal on hyvin suorasanainen kuningatartaan kohtaan: ” “Jos näen sinut vielä otan pääsi ja laitan sen seipään nokkaan Rónánin edessä. Ilkeä nainen menossa yksin tapaamaan nuorukaista häväistäkseen hänet ojissa ja pusikoissa.”
Myöhemmin illalla kuningas kehuu poikaansa kuningattarelle ja tämä rupeaa syyttämään Mael Forthartaigia siitä, että tämä olisi yrittänyt raiskata hänet ja hän oli kolmeen kertaan saman päivän aikana paennut lähentelyjä. Rónán ei halua uskoa vaimoaan ja syyttää tätä valehtelijaksi. Nainen sanoo pystyvänsä todistamaan väitteensä sillä, että Mael Forthartaig esittäisi puolikkaan värssyn runosta ja hän täydentäisi sen. Kuninkaan pojalla oli ollut tapana tehdä näin äitipuolensa kanssa miellyttääkseen tätä. Mael Forthartaigin tullessa metsästämästä ja kuivatellessa jalkojaan tulisijan äärellä, hän huokaisi:
On kylmä tuulenpyörre
sille ken paimentaa Aifen karjaa
Mihin kuningatar vastasi:
Turhaa on paimentaa
Vailla lehmiä, vailla rakastajaa
Tämän kuultuaan kuningas suuttuu ja käskee soturinsa Aedánin tappaa Mael Forthataig. Hän tekee työtä käskettyä ja lävistää kuninkaan pojan keihäällään tämän ollessa selin tulisijan äärellä. Samassa rytäkässä myös Congal ja Mael Forthartaigin narri kuolevat. Poikansa tehdessä kuolemaa Rónán toteaa hänelle: “Omapahan on onnesi, ettet löytänyt toista naista ketä liehitellä kuin minun vaimoni.” Tällöin poika vastaa: “Se on viheliäinen petos, oi Rónán, mikä on saattanut sinut tappamaan ainoan viattoman poikasi. Sinun asemasi ja lähestyvän kuolemani kautta, olen yhtä vähän syyllinen pelehtimiseen hänen kanssaan kuin oman äitini kanssa. Mutta hän on vokotellut minua siitä asti, kun saapui luoksemme, ja Congal on vienyt hänet takaisin tänään kolmasti, jottei minun tarvitsisi kohdata häntä.”
Kuningas tajuaa tällöin erheensä ja istuu poikansa ruumiin äärellä surren kolme päivää ja yötä. Sillä aikaa Dond, Mael Forthartaigin kasvattiveli ja Congalin biologinen veli, menee kahdenkymmenen soturin kera Dunseverickiin ja tappaa siellä kuningattaren koko perheen. Takaisin tullessaan hän heittää kuningattaren syliin hänen isänsä, äitinsä ja veljensä päät. Tällöin Eochaidin tytär tappaa itsensä heittäytymällä omaan veitseensä niin että se tulee hänen selästään läpi. Lopulta myös Rónáin itse kuolee ja tarina päättyy sanoihin ”Se oli Rónánin suvun surma.”
Fingal Rónáinin opetus tuntuu olevan se, että naiset ovat petollisia ja itseään huomattavasti nuoremman vaimon ottaminen ei ole hyvä idea (ainakaan jos on kuningas). Tarina tunnetaan erityisesti dialogistaan ja tarinan loppupuolella olevista runoistaan, sekä universaalista kolmiodraaman teemastaan. Monien keskiaikaisten tarinoiden tavoin sen henkilöiden toiminta tuntuu välillä nykymittapuulla hyvin vaikealta ymmärtää. On kuitenkin muistettava, että keskiaikaisessa irlantilaisessa kontekstissa kunnian ylläpitäminen oli erittäin tärkeää ja kuninkaalle kunnian menetys merkitsi myös hänen asemansa menetystä, koska kuninkaan asema oli ylimystön suosiosta riippuvainen.
Jos haluat lukea koko tarinan suomenkielisenä käännöksenä, se löytyy Suomen Keltologisen Seuran julkaisusta Studia Celtica Fennicasta.
Nykytutkijat jakavat muinaisen irlantilaisen tarinaperinteen erilaisiin temaattisiin ryhmiin eli sykleihin. Ulsterin sykli kertoo soturi Cù Chulainnin uroteoista. Mytologinen sykli puolestaan kuvaa yliluonnollisia voimia omaavan Túatha Dé Danaan –kansan saapumista Irlantiin ja taistelua hirviömäisiä fomorialaisia vastaan ennen nykyirlantilaisten esi-isien tuloa saarelle. Nämä tarinat liittyvät läheisesti Lebor Gabála nÉrenn -teoksessa eli Irlannin valloitusten kirjassa esitettyihin tapahtumiin. Näiden lisäksi erotetaan myös historiallinen tai kuninkaiden sykli, johon kuuluu todellisista historiallisista kuninkaista ja heidän taisteluistaan kertovia tarinoita. Ajallisesti mytologinen sykli kertoo kaukaisimmista ajoista, sen jälkeen tulee Ulsterin sykli ja luonnollisesti historiallinen sykli ajoittuu historialliselle ajalle, muiden kertoessa esihistoriasta. Ulsterin syklin ja historiallisen syklin väliin sijoittuu vielä niin kutsuttu feeniläinen sykli (engl. Fenian cycle), joka kuvaa Fionn mac Cumhailin tai englanniksi Finn MacCoolin ja hänen soturijoukkonsa seikkailuja.
Pääosa Feeniläisen syklin tarinoista kerrotaan Acallam na senórach eli Keskustelu vanhimpien kanssa –nimisessä teoksessa, joka on koottu joskus 1100- ja 1200-lukujen taitteessa. Acallam sijoittuu aikaan kauan Fionnin kuoleman jälkeen, mutta ihmeellisesti muutama hänen soturinsa, mukaan luettuna Fionnin poika Oisín, on yhä hengissä kertomassa tarinoita menneistä seikkailuistaan Pyhälle Patrickille samalla kun he kiertävät Irlantia. Tarinoita Fionnin sotureista on kuitenkin säilynyt myös itsenäisinä sekä osana niin kutsuttua dindsenchas eli paikannimi –perinnettä. Tämä tyypillinen irlantilainen perinne kertoo paikannimien alkuperästä, joka monissa tapauksissa liittyy Fionnin sotureiden tekoihin.
Feeniläisen syklin keskiössä on siis joukko sotureita eli fianna. Tällaiset perintöään odottavien maattomien nuorten sotureiden joukot saattoivat palvella maanherroja vartioimalla heidän hallintoalueidensa rajoja, mutta ne saattoivat syyllistyä myös ryöstelyyn ja muuhun häiriökäyttäytymiseen. Samalla ne antoivat nuorille sotureille mahdollisuuden kehittää taistelutaitojaan ja elää yhteisön kahleista vapaana ennen asettumista aloilleen.
Fionn Heroes of the Dawn -teoksen kuvituksessa vuodelta 1914.
Fionn on tällaisen joukon johtaja ja kuljeskellessaan ympäri Irlantia hän sotureineen joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin. Ehkä kuuluisin tarina Fionnistä liittyy kuitenkin hänen nuoruuteensa, jolloin hän opiskeli tietäjän ja druidin Finn Ecesin (engl. Finnegas) johdolla. Finn Eces oli viettänyt seitsemän vuotta yrittäen napata Boyne-joen suvannossa asuvaa Tiedon lohta. Tämä lohi söi pyhästä puusta pudonneita pähkinöitä ja siten se oli saanut osakseen kaiken maailman tiedon. Syömällä puolestaan tämän lohen Finn Eces saisi tiedon itselleen. Lopulta Finn Eces sai napattua lohen ja hän käski oppilaansa kypsentää sen. Näin tehdessään nuori Fionn poltti sormensa loheen ja laittoi sen vaistomaisesti suuhunsa imien näin kaiken lohen varastoiman tiedon itselleen.
Fionn ja Tiedon lohi irlantilaisessa postimerkissä.
Fionnin nuoruudesta kerrotaan myös kuinka hän tuli Irlannin ylikuninkaan hoviin Taraan. Tarina sijoittuu monien muiden tarinoiden tapaan Halloweenin kelttiläisen esimuodon Samhain –juhlan aikaan. Se oli juhla, jolloin tämän ja tuon puoleisen porttien uskottiin olevan auki. Tarina Fionnin nuoruudesta kertoo kuinka aina Samhainin aikaan Taraa terrorisoi jonkinlainen tulta syöksevä yliluonnollinen hahmo nimeltä Aillén. Tämä soitti harppuaan tuudittaen Taraa puolustavat soturit uneen, jolloin nämä olivat puolustuskyvyttömiä. Fionnilla oli aseenaan myrkyllinen keihäs ja hän hengitti keihään erittämää myrkkyä pysyäkseen hereillä Aillénin soittaessa uneen tuudittavaa harppuaan. Näin Fionn pystyi tappamaan Aillénin ja sai fianna-sotureiden johdon itselleen kuninkaalta.
Fionn taistelemassa Aillénia vastaan vuonna 1914 julkaistun Heroes of the Dawn -teoksen kuvituksessa. Kuva: Wikimedia commons
Fionnista kertoo myös kuuluisa itsenäinen tarina nimeltään Tóraíocht Dhiarmada agus Ghráinne eli Diarmuidin ja Gráinnen takaa-ajo. Tämän kolmiodraaman päähenkilöinä ovat jo ikääntynyt ja leskeksi jäänyt Fionn ja kuningas Cormaic Mac Airtin tytär Gráinne, jonka kuningas lupaa Fionnille vaimoksi. Hääjuhlien aikana nuori morsian suree sitä, että hänen sulhasensa on vanhempi kuin hänen isänsä ja niin hän rakastuu päätä pahkaa Fionnin soturiin Diarmuid Ua Duibhneen, joka on tunnettu kauneudestaan. Gráinne suostuttelee Diarmuidin karkaamaan kanssaan ja Fionn lähtee takaa-ajoon. Lopulta Fionn kuitenkin tekee sovinnon pariskunnan kanssa. Vuosia myöhemmin Fionn kutsuu Diarmuidin kanssaan villisikajahtiin, jossa Diarmuid loukkaantuu villisian hyökkäyksessä. Fionnin käsistä juodulla vedellä on voima parantaa, mutta joka kerta hakiessaan vettä Fionn päästää sen valumaan sormiensa välistä niin että Diarmuid lopulta kuolee. Myös tämä tarina on tuottanut useita paikannimiä, sillä paikallisessa kansanperinteessä monet suuret ja litteät kivet Irlannissa tunnetaan nimellä Diarmuidin ja Gráinnen peti, koska heidän kerrotaan levähtäneen paikalla pakomatkansa aikana.
Fionn Stephen Reidin kuvituksessa teokseen the High Deeds of Finn and other Bardic Romances of Ancient Ireland vuodelta 1923. Kuva: Wikimedia commons
Keskiaikaisten tarinoiden lisäksi Fionn on suosittu hahmo myös myöhemmässä irlantilaisessa ja skotlantilaisessa kansanperinteessä, jossa hänet esitetään hyväntahtoisena jättiläisenä. Fionnin esimerkiksi kerrotaan luoneen Pohjois-Irlannissa sijaitsevat Giant’s causewayn (suom. jättiläisen pengertie) kuuluisat kivimuodostelmat halutessaan päästä Irlannista Skotlantiin kuivin jaloin. Hänen kerrotaan myös napanneen kourallisen maata heittääkseen sen vihollistaan kohti, mutta maakokkare lensikin mereen näin muodostaen Man-saaren.
Fionn-perinne innoitti myös 1760-luvulla skotlantilaista poliitikkoa ja kansanperinteen kerääjää James Macphersonia, joka loi gaelinkielisen perinteen pohjalta niin kutsutut Ossiaaniset tarinat. Macpherson väitti englanniksi kääntämiensä tarinoiden perustuvan muinaisen runoilijan Ossianin runoihin, jotka olivat eläneet kansan suullisena perinteenä Skotlannissa. Ossianisten tarinoiden päähenkilönä oli Fionnista innoituksensa saanut Fingal. Macphersonin teoksesta tuli todella kuuluisa ja se käännettiin jo ennen 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alussa useille kielille, kuten esimerkiksi ruotsiksi. Ossiaanisia tarinoita pidettiin kelttiläisenä vastineena antiikin Kreikan Homeroksen teoksille ja ne innoittivat monia romantiikan aikakauden taiteilijoita. Macphersonin teosten autenttisuudesta käytiin keskustelua jo pian niiden julkaisun jälkeen ja myöhemmin on osoitettu Macphersonin käyttäneen teoksen pohjana todellista kansaperinnettä, mutta muokanneen sitä vahvasti ja lisänneen siihen omia sepitteitään.
Sokea runoilija Ossian Johan Michael Wittmerin romanttisessa taulussa vuodelta 1842.
Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Suomi-Irlanti seuran Shamrock-lehden numerossa 4/2019.
Aiemmin olen kirjoittanut echtrae eli seikkailut –nimellä tunnetuista tarinoista, joissa pääosassa on sankarin vierailu maan alla sijaitsevassa yliluonnollisessa valtakunnassa, johon pääsee niin kutsuttujen haltiakumpujen kautta. Irlantilaisessa keskiaikaisessa perinteessä tuonpuoleiseen pääsee myös vesiteitä ja näistä retkistä kertovat immarama –tarinat. Jos echtrae-seikkailuissa keskitytään tuonpuoleisen valtakunnan kuvaukseen, niin immrama-tarinoissa matka on päämäärää tärkeämpi.
Termi immram (sanan yksikkö, monikko on immrama) tarkoittaa kirjaimellisesti ympäriinsä soutelua, mikä kuvaa hyvin tarinoiden sisältöä. Immrama-tarinoissa siis seikkaillaan merellä vieraillen vastaan tulevilla saarilla, joilla asuu mitä mielikuvituksellisempia asukkaita ja otuksia. Tarinoilla on todennäköisesti todenperäinen tausta, sillä irlantilaiset munkit seilasivat varhaiskeskiajalla aina Islantiin ja Grönlantiin saakka etsiessään kaukaisia saaria, joilla omistautua rukoilemiselle ja mietiskelyllä kaukana maailman hälystä Egyptin erämaaisien ja –äitien tavoin. Onpa jopa väitetty, että he olisivat saattaneet purjehtia aina Amerikkaan asti jo ennen kuin viikingit löysivät meritien Atlantin yli. 1970-luvulla Tim Severin niminen seikkailija ja tutkimusmatkailija todisti tämän olevan ainakin teoriassa mahdollista purjehtiessaan keskiaikaisten mallien mukaan valmistetulla puukehikkoisella ja nahkarunkoisella currach-veneellä pohjoista reittiä Irlannista Newfoundlandiin.
Tim Severinin vene.
Immrama-tarinoita on nykyaikaan säilynyt neljä. Niistä yksi tunnetuimmista on Immram Brain eli Branin merimatka, joka oikeastaan on rakenteeltaan lähempänä echtrae-tarinoita kuin immramaa ja joissain keskiaikaisissa tarinaluetteloissa se esiintyykin nimellä Echtra Brain. Sen kuuluisimmassa episodissa meren jumala Manannán mac Lir tulee merellä vastaan hevosten vetämissä vaunuissa ja hän kertoo veneessään istuvalle Branille, että hänelle aava meri näyttäytyy kukkivana niittynä.
Muut kolme säilynyttä Immrama-tarinaa ovat: Immram curaig Maele Dúin eli Mael Dúinin veneen merimatka, Immram curaig húa Corra eli Uí Chorran veneen merimatka ja Immram Snégdusa ocus Maic Riagla eli Snegdusin ja Mac Riaglan merimatka. Tarinat eroavat toisistaan merelle lähtemisen motiivien suhteen. Bran lähtee kumppaneineen merelle kohdattuaan yliluonnollisen naisen, joka kertoo tulevansa Naisten maasta, jossa on aina kesä. Mael Dúinin merimatkan motivaationa on puolestaan etsiä hänen isänsä tappajat. Uí Chorran veljekset lähtevät vuorostaan merelle katumusharjoituksena sovittaakseen syntinsä. Snegdus ja Mac Riagla puolestaan ovat Pyhän Columban luostariyhteisön munkkeja Ionan saarelta Skotlannin rannikolta ja he lähtevät merelle pyhiinvaellukselle etsimään yliluonnollista luvattua maata.
Immrama tarinoilla on myös latinankielinen vastineensa, keskiajalla todellisen bestsellerin asemaan noussut ja useina eri kielisinä versioina ympäri Eurooppaa levinnytNavigatio sancti Brendanieli Pyhän Brendanuksen merimatka. Tässä noin vuoden 800 paikkeilla kirjoitetussa tarinassa Pyhä Brendan lähtee kumppaneineen merelle etsimään luvattua maata, Tír Tairngire, samoin kuin Snegdus ja Mac Riagla myöhäisemmässä tarinassaan. Matkalla Brendan kohtaa muun muassa meren keskellä sään pieksemällä ja aaltojen nuolemalla karilla istuvan Juudaksen, joka kertoo tämän olevan hänelle sunnuntaisin suotu vapautus helvetin kidutuksista.
E.R. Framptonin maalaus Brendan ja Juudas vuodelta 1908.
Brendania vastaan tulee myös itse helvetin portti tulivuorisaarelta, jonka rannoilta paholaiset heittelevät tulisia laavakiviä hänen venettään kohti. Brendan näkee myös kristallisen vuoren, joka saattaa olla kirjallinen muistuma todellisten munkkien kohtaamisista jäävuorten kanssa. Brendanin matkan kuuluisimmassa episodissa hän munkkeineen nousee saarelle aloittaakseen pääsiäisen vieton ja heidän sytyttäessään tulen ruuan laittoa varten saari heidän allaan rupeeakin liikkumaan osoittautuen jättiläismäiseksi kalaksi.
Yhteistä näille tarinoille on se, että matka on päämäärää tärkeämpi eli matkansa aikana seikkailijat vierailevat erilaisilla saarilla, jotka saattavat muistuttaa toisiaan tarinasta toiseen. Saarilla asuu kaikenlaisia outoja olioita, kuten jättiläismäisiä lampaita tai muurahaisia, jotka ahdistelevat tulijoita, tai psalmeja laulavia lintuja. Matkalla he kohtaavat myös saarten asukkaita, kuten alituisesti nauravaa väkeä Ilon saarella, alituisesti itkevää väkeä tai yksinäisellä saarella asuvan erakon. Toistuvasti matkalaiset myös kärsivät nälkää ja janoa, kunnes he osuvat saarelle, josta löytävät ravintoa. Joskus saarella kasvaa syötäviä hedelmiä tai eläimiä, saaren asukkaat voivat myös ruokkia matkalaisia tai sieltä saattaa löytyä autio taloa, jossa on juhla-ateria odottamassa nälkäisiä kulkijoita. Tarinan lopussa matkailijat usein palaavat Irlantiin vain huomatakseen, että aika siellä on kulunut eri tavalla ja kaikki heidän tuntemansa ihmiset ovat jo kuolleet. Joskus yksi matkalaisista astuu rannalle ja ajan kulu saa hänet kiinni niin että hän vanhenee silmän räpäyksessä ja kuolee saman tien.
Mae Duin seurueineen kokee esimerkiksi matkallaan seuraavanlaisia seikkailija:
”Kolme päivää ja kolme yötä he olivat merellä. Neljännen päivän aamuna he näkivät toisen suuren saaren. Sen maaperä oli hiekkainen. Kun he tulivat tämän saaren rantaan, he näkivät hevosenkaltaisen pedon. Sillä oli koiran jalat ja kovat, terävät kynnet, ja se oli hyvin ilahtunut nähdessään heidät. Se hyppelehti heidän edessään, sillä se halusi syödä heidät ja heidän veneensä. ”Hän ei ole murheellinen nähdessään meidät,” sanoi Máel Dúin, ”lähtekäämme pois tältä saarelta.” Näin he tekivät ja kun peto näki heidän poistuvan, se meni rantaan ja alkoi kaivaa maata terävillä kynsillään. Se heitteli heitä [hiekalla], eivätkä he uskoneet pääsevänsä pakoon.
Tämän jälkeen he löysivät toisen saaren, jonka ympärillä oli kivinen muuri. Kun he lähestyivät sitä, valtava peto hyppäsi esiin ja alkoi juosta ympäri saarta. Máel Dúinin mielestä se oli tuulta nopeampi. Peto meni saaren korkeimmalle kohdalle ja teki siellä ’suoristumistempun’.eli sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Ja näin sillä oli tapana tehdä: se kääntyi nahoissaan siten, että sen luut ja lihat kääntyivät, mutta nahka pysyi paikoillaan. Tai toisella kertaa sen nahka kääntyi kuin myllyssä, mutta luut ja lihat pysyivät paikoillaan. Kun se oli ollut kauan aikaa näin, se hyppäsi jälleen ylös ja alkoi juosta ympäri saarta kuten aiemmin. Sitten se meni takaisin samaan paikkaan, ja tällä kertaa puolet sen nahasta pysyi paikoillaan toisen puolen kääntyessä kuin myllynkivi. Näin se siis tapasi tehdä mennessään ympäri saarta. Máel Dúin miehistöineen pakeni kaikilla voimillaan, ja kun peto näki heidän pakenevan, se tuli rantaan ottaakseen heidät kiinni ja alkoi heitellä ja paiskoa rannan kiviä heidän peräänsä. Yksi kivistä osui veneeseen lävistäen Máel Dúinin kilven ja se juuttui veneen köliin.”
Minua pyydettiin puhumaan tänään Radio Yle1:n ohjelmaan Kulttuuriykkönen liittyen toukokuun alun juhlintaan kelttien parissa. Siitä tulikin mieleeni, että en ole vielä kirjoittanut lainkaan Beltainesta, joka on yksi muinaisten kelttien neljästä tärkeimmästä vuodenkiertoon liittyvistä juhlista. Samhain, Halloweenin kelttiläinen esimuoto, aloitti vuoden pimeän puoliskon, kun taas Beltaine liittyy siirtymiseen pimeästä vuoden valoisaan puoliskoon. Niiden välissä juhlittiin vielä kevään alun juhlaa Imbolcia, jonka kristillistetty muoto on Pyhän Brigitin juhla, sekä sadonkorjuun juhlaa Lughnasadia elokuun alussa. Samankaltaisia vuoden kiertoon liittyviä juhlia on varmasti vietetty useimmissa maatalousyhteiskunnissa, mutta Irlannissa tietenkin kevään ja kesän alku osuvat ilmastollisista syistä hiukan aikaisempaan ajankohtaan kuin Suomessa.
Samalla tavoin kuin Samhainin aikaan myös Beltainen aikana tämän- ja tuonpuoleisen porttien uskottiin olevan auki ja yliluonnollisten olentojen olevan liikkeellä. Irlannissa esimerkiksi saatettiin jättää ruokaa ja juomaa haltiakumpujen väelle eli niin kutsutulle Áes sídhelle. Varhaisissa irlantilaisissa tarinoissa nämä olivat ajankohtia, jolloin sankarit saattoivat joutua kaikenlaisiin yliluonnollisiin seikkailuihin.
Varhaisin kirjallinen maininta Beltainesta löytyy Cashelin piispan Cormacin glossariosta 900-luvun alussa, jossa hän yhdistää Beltainen esikristillisen jumalan Belin palvontaan ja kertoo, että Beltainen aikaan karja ajettiin puhdistavien ja suojaavian kokkojen välistä kesälaitumelle. Bel saattaa olla irlantilainen versio ainakin Gallian kelttien parissa tunnetusta auringon jumalasta Belenuksesta. Kokkojen poltto Beltainen aikaan puolestaan jatkui aina uudelle ajalle asti, sillä se tunnetaan vielä 1800-luvulla Irlannissa, Skotlannissa ja Man-saarella. Kokkojen polttamiseen liittyi myös tapa sytyttää talon kaikki tulisijat uudelleen Beltainen kokosta ja levittää suojaavaa tuhkaa sekä itsensä että maidensa päälle. Myös ihmiset saattoivat lisäksi loikkia kokon kytevien jäännösten yli. Eri alueille kokon polttoon liittyi myös erilaisia ruokaperinteitä ja kokon tulessa saatettiin esimerkiksi kypsentää jotain syötävää. Myös muinaiset suomalaiset ovat polttaneet toukokuun alussa helavalkeita, joiden välistä karja ajettiin laitumelle. Kokkojen polttaminen tähän aikaan vuodessa on tunnettu myös germaaniheimojen keskuudessa ja tapa on yhä käytössä ainakin joissakin osissa Ruotsia. Nykyään Beltainen kokkoperinne elää ainakin Edinburghin Beltane-tulifestivaalissa.
Beltainen aikaan oli tapana myös vierailla pyhimyksille omistetuilla pyhillä kavoilla rukoilemassa pyhimyksen suojelusta. Uuden ajan kansanperinteeseen liittyy myös kotien koristelu kaikenlaisilla keltaisilla kukilla, kuten kääpiöesikoilla, piikkiherneellä ja rentukoilla. Irlannissa oli tapana myös koristella joku pensas tai pieni puu, kuten vaikka pihlaja, värikkäillä nauhoilla ja kukilla. Tämä May bush eli Toukopensas saatettiin koristella siinä missä se kasvoi tai laittaa oksat juhannuskoivujen tapaan koristamaan talon ovia. Joillain alueilla Toukopensaan ympärillä saatettiin myös tanssia samalla tavoin kuin Ruotsissa juhannussalon ympärillä. Monessa suhteessa Beltainen perinteinen juhlinta muistuttaakin juhannusta, mikä on ymmärrettävää jos sitä ajattelee maatalouden kesäkauden alun juhlana, joka vain Brittein saarilla sattuu ilmastollisesti tapahtumaan hiukan aikaisemmin kuin Suomessa.
Usein kun puhun antiikin kelteistä jollain luennolla viittaan Asterixiin, koska se on viite, jonka lähes kaikki tunnistavat. Kelttiläisiä kieliä puhuvia kansoja on siis asunut muuallakin kuin vain Britanniassa ja Irlannissa. Itse asiassa suuri osa Manner-Eurooppaa on jossain vaiheessa ollut kelttiläistä maaperää. Itäisimmät kelttiläiset kielet tunnetaa nykyisen Turkin alueelta Galatasta ja Uuden Testamentin Paavalin kirje galatalaisille on kirjoitettu juuri näille kelteille. Pohjois-Italian alueella taas on puhuttu lepontti-nimistä kelttiläistä kieltä ja Iberian niemimaalla iberokelttiä.
Asterix ja hänen heimonsa ovat puolestaan galleja eli nykyisen Ranskan ja sen lähialueiden kelttiläistä kieltä puhuvia kansoja. Sarjakuva sijoittuu Julius Caesarin johtamien Gallian valloitussotien aikaan 50-luvulla ennen ajanlaskun alkua.
Kuva: Katja Ritari
Tämä kuuluisa patsas tunnetaan nimellä ”Kuoleva Galli”. Itse asiassa se on roomalainen marmorikopio varhaisemmasta hellenistisestä pronssipatsaasta, joka esitti kuolevaa galatalaista. Joka tapauksessa se esittää antiikin taiteilijoiden näkökulmasta kuvattuna kuolevaa kelttiläistä barbaaria, joka taistelee stereotyyppisesti alasti ja jolla on sivistymättömästi viikset.
Sarjakuvissa Asterixin kylä taistelee toistuvasti roomalaisten hyökkäyksiä vastaan. Asterixin keltit taistelevat sekavana vihollisia vastaan ryntäävänä joukkona taikajuoman antamien voimien turvin kun taas roomalaiset lähestyvät säntillisissä ja kurinalaisissa muodostelmissa kilpiensä suojaamina. Paras kuvaus todellisesta kelttien sodankäynnistä on Julius Caesarin itsensä kirjoittama teos Gallian sota, jossa hän kuvaa Gallian valloitusta ja tulee samalla kertoneeksi gallien kulttuurista ja sodankäynnin tavoista. Caesar ei juurikaan kuvaa miekoilla taistelevia kelttejä, vaan mainitsee joidenkin heimojen käyttävän keihäitä ja kertoo kuinka keltit ampuivat hänen joukkojaan nuolilla. Lisäksi hän kuvaa kuinka nykyisen Sveitsin alueella eläneen kelttiläisen helvetii-heimon soturit taistelivat kurinalaisissa muodostelmissa. Britannian kelttejä Caesar puolestaan kuvaa erityisen sivistymättömäksi ja barbaarisiksi, koska nämä taistelevat hänen mukaansa alasti siniseksi maalattuina. Antiikin kirjoittajien barbaareja koskevia kuvauksia lukiessa on kuitenkin muistettava, että he halusivat samalla korostaa oman kulttuurinsa sivistyneisyyttä ja hienostuneisuutta suhteessa sivistymättömiin barbaareihin, jotka siten ansaitsevat tulla valloitetuiksi ja sivistetyiksi.
Gallit eivät olleet suinkaan mikään yhtenäinen ja keskusjohtoinen kansa, vaan joukko saman kielen murteita puhuneita heimoja, jotka taistelivat myös keskenään. Itse asiassa osa gallialaisista heimoista liittoutui roomalaisten kanssa naapureitaan vastaan. Gallien hajanaisuuden vuoksi alueen valoittaminen olikin roomalaisille suhteellisen helppoa. Gallian valloituksen loppupuolella Vercingetorix-niminen päällikkö yritti yhdistää jäljellä olevat heimot roomalaisia vastaan, mutta hänen joukkonsa hävisivät vuonna 52 eaa. roomalaisten valloitettua kelttien oppidumin eli linnoituksen Alesiassa. Tämä häviö merkitsi Gallian vastarinnan päättymistä ja gallialaisten heimojen alistumista Rooman alaisuuteen.
Hallinnollisesti roomalainen Gallia jaettiin 3 provinssiin ja alueen kulttuuri varsinkin roomalaisten perustamissa kaupungeissa roomalaistui vahvasti. Maaseudulla paikalliset perinteet ja kielet pitivät kauemmin pintansa, mutta myös siellä roomalaiset vaikutteet ovat näkyvissä. Perinteiset kelttiläiset jumaluudet saattoivat saada latinankielisen nimen ja sekoittua muualta tulleisiin kultteihin ja kelttiläisen hevosjumalattaren Eponan kultti puolestaan levisi laajalle Rooman valtakunnassa. Jossain määrin gallian kieli kuitenkin säilyi vielä pitkään, sillä Kristitty piispa Gregorius Toursilainen mainitsee vielä 500-luvulla jaa. erään paikan nimen gallian kielellä. Gallian kieli vaikutti myös paikallisiin puhutun latinan murteisiin, joista vähitellen kehittyi galloromaaniset kielet eli romaanisten kielten alaryhmä, johon kuuluvat esimerkiksi ranska, arpitaani eli franko-provensaali ja joskus myös oksitaani lasketaan tähän ryhmään.
Kuvassa Asterix ja Obelix vetoavat kelttiläisiin jumaliin Toutatikseen ja Belenokseen.
Ainakin joiden muinaisten roomalaisten kalentereiden mukaan tänään 18. joulukuuta vietettiin kelttiläisen jumalattaren Eponan juhlaa. Eponan kultti oli kelttiläisistä jumaluuksista levinnyt laajimmalle, koska hän oli suosittu kaikkialla Rooman valtakunnassa myös muiden kuin kelttien keskuudessa. Epona on ainoa kelttiläinen jumaluus, jota palvottiin myös Roomassa osana keisarillista kulttia.
Epona oli hevosten, aasien ja muulien suojelija ja sen vuoksi hänen kulttinsa oli suosittu myös ratsusotilaiden keskuudessa. Tänä selittää Eponan kultin laajaa levinneisyyttä Rooman valtakunnssa. Lisäksi hänen uskottiin olevan hedelmällisyyden jumalatar, mistä kertovat hänen käsiinsä patsaissa asetetut vilja-astiat ja hänen vierellään kulkevat varsat.
Epona vilja-astian ja hevosten kanssa. Patsas 200-luvulta Saksasta.
Eponan nimi juontaa juurensa Gallian kielestä ja viittaa tammaan. Se juontuu protokelttiläisen kielen sanasta *ekwos, joka tarkoittaa hevosta. Eponasta on säilynyt lukuisia patsaita, joiden kuva-aiheena on usein joko ratsastava tai hevosten välissä seisova tai istuva jumalatar.
Pian on taas Halloweenin aika ja samalla aika muistaa Halloweenin kelttiläistä esiäitiä eli kelttien muinaista Samhain-juhlaa. Tällöin tämä ja tuon puoleisen väliset portit ovat auki ja teemaan sopivasti virittäydymme yliluonnollisen tunnelman äärelle puheiden ja musiikin siivittäminä Suomi-Irlanti seuran ja Suomen Keltologisen seuran yhdessä järjestämässä Samhain-juhlassa ravintola Thirsty Scholarissa (Fabianinkatu 37, Helsinki) lauantaina 2.11. klo.18 alkaen. Tilaisuus on kaikille avoin ja halutessaan voi pukeutua teeman mukaisesti. Tervetuloa!
Pyhiinvaelluksia 