Soutelua merellä – keskiaikaisen irlantilaisen perinteen Immrama –tarinat

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Suomi-Irlanti seuran Shamrock-lehden numerossa 4/2019.

Aiemmin olen kirjoittanut echtrae eli seikkailut –nimellä tunnetuista tarinoista, joissa pääosassa on sankarin vierailu maan alla sijaitsevassa yliluonnollisessa valtakunnassa, johon pääsee niin kutsuttujen haltiakumpujen kautta. Irlantilaisessa keskiaikaisessa perinteessä tuonpuoleiseen pääsee myös vesiteitä ja näistä retkistä kertovat immarama –tarinat. Jos echtrae-seikkailuissa keskitytään tuonpuoleisen valtakunnan kuvaukseen, niin immrama-tarinoissa matka on päämäärää tärkeämpi.

Termi immram (sanan yksikkö, monikko on immrama) tarkoittaa kirjaimellisesti ympäriinsä soutelua, mikä kuvaa hyvin tarinoiden sisältöä. Immrama-tarinoissa siis seikkaillaan merellä vieraillen vastaan tulevilla saarilla, joilla asuu mitä mielikuvituksellisempia asukkaita ja otuksia. Tarinoilla on todennäköisesti todenperäinen tausta, sillä irlantilaiset munkit seilasivat varhaiskeskiajalla aina Islantiin ja Grönlantiin saakka etsiessään kaukaisia saaria, joilla omistautua rukoilemiselle ja mietiskelyllä kaukana maailman hälystä Egyptin erämaaisien ja –äitien tavoin. Onpa jopa väitetty, että he olisivat saattaneet purjehtia aina Amerikkaan asti jo ennen kuin viikingit löysivät meritien Atlantin yli. 1970-luvulla Tim Severin niminen seikkailija ja tutkimusmatkailija todisti tämän olevan ainakin teoriassa mahdollista purjehtiessaan keskiaikaisten mallien mukaan valmistetulla puukehikkoisella ja nahkarunkoisella currach-veneellä pohjoista reittiä Irlannista Newfoundlandiin.

the-brendan-voyage

Tim Severinin vene.

Immrama-tarinoita on nykyaikaan säilynyt neljä. Niistä yksi tunnetuimmista on Immram Brain eli Branin merimatka, joka oikeastaan on rakenteeltaan lähempänä echtrae-tarinoita kuin immramaa ja joissain keskiaikaisissa tarinaluetteloissa se esiintyykin nimellä Echtra Brain. Sen kuuluisimmassa episodissa meren jumala Manannán mac Lir tulee merellä vastaan hevosten vetämissä vaunuissa ja hän kertoo veneessään istuvalle Branille, että hänelle aava meri näyttäytyy kukkivana niittynä.

Muut kolme säilynyttä Immrama-tarinaa ovat: Immram curaig Maele Dúin eli Mael Dúinin veneen merimatka, Immram curaig húa Corra eli Uí Chorran veneen merimatka ja Immram Snégdusa ocus Maic Riagla eli Snegdusin ja Mac Riaglan merimatka. Tarinat eroavat toisistaan merelle lähtemisen motiivien suhteen. Bran lähtee kumppaneineen merelle kohdattuaan yliluonnollisen naisen, joka kertoo tulevansa Naisten maasta, jossa on aina kesä. Mael Dúinin merimatkan motivaationa on puolestaan etsiä hänen isänsä tappajat. Uí Chorran veljekset lähtevät vuorostaan merelle katumusharjoituksena sovittaakseen syntinsä. Snegdus ja Mac Riagla puolestaan ovat Pyhän Columban luostariyhteisön munkkeja Ionan saarelta Skotlannin rannikolta ja he lähtevät merelle pyhiinvaellukselle etsimään yliluonnollista luvattua maata.

Immrama tarinoilla on myös latinankielinen vastineensa, keskiajalla todellisen bestsellerin asemaan noussut ja useina eri kielisinä versioina ympäri Eurooppaa levinnyt Navigatio sancti Brendani eli Pyhän Brendanuksen merimatka. Tässä noin vuoden 800 paikkeilla kirjoitetussa tarinassa Pyhä Brendan lähtee kumppaneineen merelle etsimään luvattua maata, Tír Tairngire, samoin kuin Snegdus ja Mac Riagla myöhäisemmässä tarinassaan. Matkalla Brendan kohtaa muun muassa meren keskellä sään pieksemällä ja aaltojen nuolemalla karilla istuvan Juudaksen, joka kertoo tämän olevan hänelle sunnuntaisin suotu vapautus helvetin kidutuksista.

Edward_Reginald_Frampton_-_The_voyage_of_St_Brendan

E.R. Framptonin maalaus Brendan ja Juudas vuodelta 1908.

Kuva: Wikimedia commons

Brendania vastaan tulee myös itse helvetin portti tulivuorisaarelta, jonka rannoilta paholaiset heittelevät tulisia laavakiviä hänen venettään kohti. Brendan näkee myös kristallisen vuoren, joka saattaa olla kirjallinen muistuma todellisten munkkien kohtaamisista jäävuorten kanssa. Brendanin matkan kuuluisimmassa episodissa hän munkkeineen nousee saarelle aloittaakseen pääsiäisen vieton ja heidän sytyttäessään tulen ruuan laittoa varten saari heidän allaan rupeeakin liikkumaan osoittautuen jättiläismäiseksi kalaksi.

Kuvat: Wikimedia commons ja Wikimedia commons

Yhteistä näille tarinoille on se, että matka on päämäärää tärkeämpi eli matkansa aikana seikkailijat vierailevat erilaisilla saarilla, jotka saattavat muistuttaa toisiaan tarinasta toiseen. Saarilla asuu kaikenlaisia outoja olioita, kuten jättiläismäisiä lampaita tai muurahaisia, jotka ahdistelevat tulijoita, tai psalmeja laulavia lintuja. Matkalla he kohtaavat myös saarten asukkaita, kuten alituisesti nauravaa väkeä Ilon saarella, alituisesti itkevää väkeä tai yksinäisellä saarella asuvan erakon.  Toistuvasti matkalaiset myös kärsivät nälkää ja janoa, kunnes he osuvat saarelle, josta löytävät ravintoa. Joskus saarella kasvaa syötäviä hedelmiä tai eläimiä, saaren asukkaat voivat myös ruokkia matkalaisia tai sieltä saattaa löytyä autio taloa, jossa on juhla-ateria odottamassa nälkäisiä kulkijoita. Tarinan lopussa matkailijat usein palaavat Irlantiin vain huomatakseen, että aika siellä on kulunut eri tavalla ja kaikki heidän tuntemansa ihmiset ovat jo kuolleet. Joskus yksi matkalaisista astuu rannalle ja ajan kulu saa hänet kiinni niin että hän vanhenee silmän räpäyksessä ja kuolee saman tien.

Mae Duin seurueineen kokee esimerkiksi matkallaan seuraavanlaisia seikkailija:

”Kolme päivää ja kolme yötä he olivat merellä. Neljännen päivän aamuna he näkivät toisen suuren saaren. Sen maaperä oli hiekkainen. Kun he tulivat tämän saa­ren rantaan, he näkivät hevosenkaltaisen pedon. Sillä oli koiran jalat ja kovat, terävät kynnet, ja se oli hyvin ilahtunut nähdessään heidät. Se hyppelehti heidän edessään, sillä se halusi syödä heidät ja heidän veneensä. ”Hän ei ole murheellinen nähdessään meidät,” sanoi Máel Dúin, ”lähtekäämme pois tältä saarelta.” Näin he tekivät ja kun peto näki heidän poistuvan, se meni rantaan ja alkoi kaivaa maata terävillä kynsil­lään. Se heitteli heitä [hiekalla], eivätkä he uskoneet pääsevänsä pakoon.

Tämän jälkeen he löysivät toisen saaren, jonka ympärillä oli kivinen muuri. Kun he lähestyivät sitä, valtava peto hyppäsi esiin ja alkoi juosta ympäri saarta. Máel Dúinin mielestä se oli tuulta nopeampi. Peto meni saaren korkeimmalle koh­dalle ja teki siellä ’suoristumistempun’.eli sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Ja näin sillä oli tapana tehdä: se kääntyi nahoissaan siten, että sen luut ja lihat kääntyivät, mutta nahka pysyi paikoillaan. Tai toisella kertaa sen nahka kääntyi kuin myllyssä, mutta luut ja lihat pysyivät paikoillaan. Kun se oli ollut kauan aikaa näin, se hyppäsi jälleen ylös ja alkoi juosta ympäri saarta kuten aiemmin. Sitten se meni takaisin samaan paikkaan, ja tällä kertaa puolet sen nahasta pysyi paikoillaan toisen puolen kääntyessä kuin myllynkivi. Näin se siis tapasi tehdä mennessään ympäri saarta. Máel Dúin miehistöineen pakeni kaikilla voimillaan, ja kun peto näki heidän pakenevan, se tuli rantaan ottaakseen heidät kiinni ja alkoi heitellä ja paiskoa rannan kiviä heidän peräänsä. Yksi kivistä osui veneeseen lävistäen Máel Dúinin kilven ja se juuttui veneen köliin.”

(Tarinan suomennos Alexandra Bergholm, Studia Celtica Fennica 15/2018)

 

Kategoria(t): Merimatkat, Pyhä Brendan, Tarinaperinne | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Beltaine, kelttien vappu?

Minua pyydettiin puhumaan tänään Radio Yle1:n ohjelmaan Kulttuuriykkönen liittyen toukokuun alun juhlintaan kelttien parissa. Siitä tulikin mieleeni, että en ole vielä kirjoittanut lainkaan Beltainesta, joka on yksi muinaisten kelttien neljästä tärkeimmästä vuodenkiertoon liittyvistä juhlista. Samhain, Halloweenin kelttiläinen esimuoto, aloitti vuoden pimeän puoliskon, kun taas Beltaine liittyy siirtymiseen pimeästä vuoden valoisaan puoliskoon. Niiden välissä juhlittiin vielä kevään alun juhlaa Imbolcia, jonka kristillistetty muoto on Pyhän Brigitin juhla, sekä sadonkorjuun juhlaa Lughnasadia elokuun alussa. Samankaltaisia vuoden kiertoon liittyviä juhlia on varmasti vietetty useimmissa maatalousyhteiskunnissa, mutta Irlannissa tietenkin kevään ja kesän alku osuvat ilmastollisista syistä hiukan aikaisempaan ajankohtaan kuin Suomessa.

Samalla tavoin kuin Samhainin aikaan myös Beltainen aikana tämän- ja tuonpuoleisen porttien uskottiin olevan auki ja yliluonnollisten olentojen olevan liikkeellä. Irlannissa esimerkiksi saatettiin jättää ruokaa ja juomaa haltiakumpujen väelle eli niin kutsutulle Áes sídhelle. Varhaisissa irlantilaisissa tarinoissa nämä olivat ajankohtia, jolloin sankarit saattoivat joutua kaikenlaisiin yliluonnollisiin seikkailuihin.

Varhaisin kirjallinen maininta Beltainesta löytyy Cashelin piispan Cormacin glossariosta 900-luvun alussa, jossa hän yhdistää Beltainen esikristillisen jumalan Belin palvontaan ja kertoo, että Beltainen aikaan karja ajettiin puhdistavien ja suojaavian kokkojen välistä kesälaitumelle. Bel saattaa olla irlantilainen versio ainakin Gallian kelttien parissa tunnetusta auringon jumalasta Belenuksesta. Kokkojen poltto Beltainen aikaan puolestaan jatkui aina uudelle ajalle asti, sillä se tunnetaan vielä 1800-luvulla Irlannissa, Skotlannissa ja Man-saarella. Kokkojen polttamiseen liittyi myös tapa sytyttää talon kaikki tulisijat uudelleen Beltainen kokosta ja levittää suojaavaa tuhkaa sekä itsensä että maidensa päälle. Myös ihmiset saattoivat lisäksi loikkia kokon kytevien jäännösten yli. Eri alueille kokon polttoon liittyi myös erilaisia ruokaperinteitä ja kokon tulessa saatettiin esimerkiksi kypsentää jotain syötävää. Myös muinaiset suomalaiset ovat polttaneet toukokuun alussa helavalkeita, joiden välistä karja ajettiin laitumelle. Kokkojen polttaminen tähän aikaan vuodessa on tunnettu myös germaaniheimojen keskuudessa ja tapa on yhä käytössä ainakin joissakin osissa Ruotsia. Nykyään Beltainen kokkoperinne elää ainakin Edinburghin Beltane-tulifestivaalissa.

1280px-Beltane_Bonfire_on_Calton_Hill

Edinburghin Beltane-festivaalin viettoa. Kuva: Wikimedia commons

Beltainen aikaan oli tapana myös vierailla pyhimyksille omistetuilla pyhillä kavoilla rukoilemassa pyhimyksen suojelusta. Uuden ajan kansanperinteeseen liittyy myös kotien koristelu kaikenlaisilla keltaisilla kukilla, kuten kääpiöesikoilla, piikkiherneellä ja rentukoilla. Irlannissa oli tapana myös koristella joku pensas tai pieni puu, kuten vaikka pihlaja, värikkäillä nauhoilla ja kukilla. Tämä May bush eli Toukopensas saatettiin koristella siinä missä se kasvoi tai laittaa oksat juhannuskoivujen tapaan koristamaan talon ovia. Joillain alueilla Toukopensaan ympärillä saatettiin myös tanssia samalla tavoin kuin Ruotsissa juhannussalon ympärillä. Monessa suhteessa Beltainen perinteinen juhlinta muistuttaakin juhannusta, mikä on ymmärrettävää jos sitä ajattelee maatalouden kesäkauden alun juhlana, joka vain Brittein saarilla sattuu ilmastollisesti tapahtumaan hiukan aikaisemmin kuin Suomessa.

 

Kategoria(t): Esikristillinen perinne, kansanperinne, Vuodenkierto | Avainsanat: , , | Kommentoi

Asterix, kaikkien aikojen kuuluisin keltti?

Usein kun puhun antiikin kelteistä jollain luennolla viittaan Asterixiin, koska se on viite, jonka lähes kaikki tunnistavat. Kelttiläisiä kieliä puhuvia kansoja on siis asunut muuallakin kuin vain Britanniassa ja Irlannissa. Itse asiassa suuri osa Manner-Eurooppaa on jossain vaiheessa ollut kelttiläistä maaperää. Itäisimmät kelttiläiset kielet tunnetaa nykyisen Turkin alueelta Galatasta ja Uuden Testamentin Paavalin kirje galatalaisille on kirjoitettu juuri näille kelteille. Pohjois-Italian alueella taas on puhuttu lepontti-nimistä kelttiläistä kieltä ja Iberian niemimaalla iberokelttiä.

Asterix ja hänen heimonsa ovat puolestaan galleja eli nykyisen Ranskan ja sen lähialueiden kelttiläistä kieltä puhuvia kansoja. Sarjakuva sijoittuu Julius Caesarin johtamien Gallian valloitussotien aikaan 50-luvulla ennen ajanlaskun alkua.

DyingGaul

Kuva: Katja Ritari

Tämä kuuluisa patsas tunnetaan nimellä ”Kuoleva Galli”. Itse asiassa se on roomalainen marmorikopio varhaisemmasta hellenistisestä pronssipatsaasta, joka esitti kuolevaa galatalaista. Joka tapauksessa se esittää antiikin taiteilijoiden näkökulmasta kuvattuna kuolevaa kelttiläistä barbaaria, joka taistelee stereotyyppisesti alasti ja jolla on sivistymättömästi viikset.

Sarjakuvissa Asterixin kylä taistelee toistuvasti roomalaisten hyökkäyksiä vastaan. Asterixin keltit taistelevat sekavana vihollisia vastaan ryntäävänä joukkona taikajuoman antamien voimien turvin kun taas roomalaiset lähestyvät säntillisissä ja kurinalaisissa muodostelmissa kilpiensä suojaamina. Paras kuvaus todellisesta kelttien sodankäynnistä on Julius Caesarin itsensä kirjoittama teos Gallian sota, jossa hän kuvaa Gallian valloitusta ja tulee samalla kertoneeksi gallien kulttuurista ja sodankäynnin tavoista. Caesar ei juurikaan kuvaa miekoilla taistelevia kelttejä, vaan mainitsee joidenkin heimojen käyttävän keihäitä ja kertoo kuinka keltit ampuivat hänen joukkojaan nuolilla. Lisäksi hän kuvaa kuinka nykyisen Sveitsin alueella eläneen kelttiläisen helvetii-heimon soturit taistelivat kurinalaisissa muodostelmissa. Britannian kelttejä Caesar puolestaan kuvaa erityisen sivistymättömäksi ja barbaarisiksi, koska nämä taistelevat hänen mukaansa alasti siniseksi maalattuina. Antiikin kirjoittajien barbaareja koskevia kuvauksia lukiessa on kuitenkin muistettava, että he halusivat samalla korostaa oman kulttuurinsa sivistyneisyyttä ja hienostuneisuutta suhteessa sivistymättömiin barbaareihin, jotka siten ansaitsevat tulla valloitetuiksi ja sivistetyiksi.

asterix_v2_tease

Gallit eivät olleet suinkaan mikään yhtenäinen ja keskusjohtoinen kansa, vaan joukko saman kielen murteita puhuneita heimoja, jotka taistelivat myös keskenään. Itse asiassa osa gallialaisista heimoista liittoutui roomalaisten kanssa naapureitaan vastaan. Gallien hajanaisuuden vuoksi alueen valoittaminen olikin roomalaisille suhteellisen helppoa. Gallian valloituksen loppupuolella Vercingetorix-niminen päällikkö yritti yhdistää jäljellä olevat heimot roomalaisia vastaan, mutta hänen joukkonsa hävisivät vuonna 52 eaa. roomalaisten valloitettua kelttien oppidumin eli linnoituksen Alesiassa. Tämä häviö merkitsi Gallian vastarinnan päättymistä ja gallialaisten heimojen alistumista Rooman alaisuuteen.

Caesar_campaigns_gaul-en.svg

Caesarin sotaretket Galliassa.

Kuva: Wikimedia commons

Hallinnollisesti roomalainen Gallia jaettiin 3 provinssiin ja alueen kulttuuri varsinkin roomalaisten perustamissa kaupungeissa roomalaistui vahvasti. Maaseudulla paikalliset perinteet ja kielet pitivät kauemmin pintansa, mutta myös siellä roomalaiset vaikutteet ovat näkyvissä. Perinteiset kelttiläiset jumaluudet saattoivat saada latinankielisen nimen ja sekoittua muualta tulleisiin kultteihin ja kelttiläisen hevosjumalattaren Eponan kultti puolestaan levisi laajalle Rooman valtakunnassa. Jossain määrin gallian kieli kuitenkin säilyi vielä pitkään, sillä Kristitty piispa Gregorius Toursilainen mainitsee vielä 500-luvulla jaa. erään paikan nimen gallian kielellä. Gallian kieli vaikutti myös paikallisiin puhutun latinan murteisiin, joista vähitellen kehittyi galloromaaniset kielet eli romaanisten kielten alaryhmä, johon kuuluvat esimerkiksi ranska, arpitaani eli franko-provensaali ja  joskus myös oksitaani lasketaan tähän ryhmään.

index

Kuvassa Asterix ja Obelix vetoavat kelttiläisiin jumaliin Toutatikseen ja Belenokseen.

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Antiikin keltit, Esikristillinen perinne | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Epona, kelttiläinen hevosjumalatar

Ainakin joiden muinaisten roomalaisten kalentereiden mukaan tänään 18. joulukuuta vietettiin kelttiläisen jumalattaren Eponan juhlaa. Eponan kultti oli kelttiläisistä jumaluuksista levinnyt laajimmalle, koska hän oli suosittu kaikkialla Rooman valtakunnassa myös muiden kuin kelttien keskuudessa. Epona on ainoa kelttiläinen jumaluus, jota palvottiin myös Roomassa osana keisarillista kulttia.

Epona_Makedonia

Epona Kreikan Makedoniasta 300-luvulta.

Kuva: Wikimedia commons

Epona oli hevosten, aasien ja muulien suojelija ja sen vuoksi hänen kulttinsa oli suosittu myös ratsusotilaiden keskuudessa. Tänä selittää Eponan kultin laajaa levinneisyyttä Rooman valtakunnssa. Lisäksi hänen uskottiin olevan hedelmällisyyden jumalatar, mistä kertovat hänen käsiinsä patsaissa asetetut vilja-astiat ja hänen vierellään kulkevat varsat.

Epona_Bern

Epona vilja-astian ja hevosten kanssa. Patsas 200-luvulta Saksasta.

Kuva: Wikimedia commons

Eponan nimi juontaa juurensa Gallian kielestä ja viittaa tammaan. Se juontuu protokelttiläisen kielen sanasta *ekwos, joka tarkoittaa hevosta. Eponasta on säilynyt lukuisia patsaita, joiden kuva-aiheena on usein joko ratsastava tai hevosten välissä seisova tai istuva jumalatar.

Kaksi erilaista ratsastavaa Eponaa Luxemburgista.

Kuvat: Wikimedia commons ja Wikimedia commons

Kategoria(t): Antiikin keltit, Eläimet, Esikristillinen perinne | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Suomi-Irlanti seuran samhain-juhla 2.11.2019

Pian on taas Halloweenin aika ja samalla aika muistaa Halloweenin kelttiläistä esiäitiä eli kelttien muinaista Samhain-juhlaa. Tällöin tämä ja tuon puoleisen väliset portit ovat auki ja teemaan sopivasti virittäydymme yliluonnollisen tunnelman äärelle puheiden ja musiikin siivittäminä Suomi-Irlanti seuran ja Suomen Keltologisen seuran yhdessä järjestämässä Samhain-juhlassa ravintola Thirsty Scholarissa (Fabianinkatu 37, Helsinki) lauantaina 2.11. klo.18 alkaen. Tilaisuus on kaikille avoin ja halutessaan voi pukeutua teeman mukaisesti. Tervetuloa!

 

Samhuinn_Wikipedia_editathon_at_University_of_Edinburgh_editathon_-_1st_November_2016_05

Kuva. Wikimedia commons

 

Kategoria(t): Halloween, Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Áes sídhe eli haltiakumpujen asukkaat

Tämä kirjoitus jatkaa Suomi-Irlanti seuran Shamrock lehdessä julkaistujen irlantilaista mytologiaa käsittelevien juttujeni sarjaa. Tämä juttu julkaistiin Shamrockin numerossa 3/2019.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin keskiaikaisesta Irlannin valloitusten kirjasta eli Lebor Gabála nÉrennistä, joka kertoo Irlannin myyttisen historian toinen toistaan seuraavien valloitusten muodossa. Tarinan lopussa Irlanti jaettiin milesialaisten eli irlantilaisten esi-isien ja yliluonnollisia voimia omaavan Tuatha Dé Danann kansan välillä niin, että milesialaiset asuttavat maan yläpuolisen ja Tuatha Dét alapuolisen osan. Irlantilaisessa keskiaikaisessa perinteessä ja myöhemmässä kansanperinteessä tunnetaan useita tarinoita, joissa nämä maanalaisen valtakunnan yliluonnolliset asukkaat esiintyvät. Heidät tunnetaan nimellä Áes sídhe eli síd-kumpujen väki. Nämä maisemasta selvästi erottuvat kummut olivat usein esihistoriallisia hautakumpuja kuten Brú na Bóinne Boyne-joen laaksossa Meathin kreivikunnassa.

Neolithic_burial_mound,_Lattin,_Co._Tipperary_-_geograph.org.uk_-_1389002

Neoliittinen hautakumpu Tipperaryn maakunnassa. Kuva: Wikimedia commons

Yksi tarinatyyppi, joka kertoo sankareiden seikkailuista síd –kumpujen maailmaan tunnetaan nimellä echtrae eli seikkailut tai matkat. Tyypillinen esimerkki näistä tarinoista on Echtra Nerai eli Neran matka, jossa Nera niminen soturi vastaa kuningas Ailillin haasteeseen ja menee Samhain-yönä sitomaan pajunvitsan hirressä roikkuvan ruumiin jalkaan. Kuten Halloweenin kelttiläistä esikuvaa Samhainia käsittelevässä kirjoituksessani jo kerroinkin vuoden pimeän puoliskon avaava Samhain loka-marraskuun taitteessa oli yksi kelttien neljästä vuodenkierron tärkeimmästä juhlasta. Samhain on nykyisen Halloweenin kelttiläinen esimuoto ja silloin tämän- ja tuonpuoleisen porttien uskottiin olevan auki ja yliluonnollisten olentojen liikkeellä, joten Ailillin asettama haaste mennä yksin pimeään yöhön seurustelemaan ruumiiden kanssa juuri tänä ajankohtana oli erityisen haastava. Nera yritti kaksi kertaa sitoa pajunvitsan hirtetyn miehen jalkaan, mutta aina solmu aukesi saman tien. Kolmannella kerralla kuollut mies rupesi puhumaan ja avuliaasti antamaan neuvoja opastaen Neraa, että hänen pitäisi kiinnittää vitsa jalkaan vaarnalla niin se pysyisi kiinni. Kiitokseksi neuvosta ruumis pyysi Neraa kantamaan tämän reppuselässään lähimpään taloon juomaan, koska hän oli ollut kovin janoinen kuollessaan. Ensimmäinen vastaan tullut talo oli kuitenkin tulisen järven ympäröimä eikä se kelvannut ruumiille, joten Nera ja hänen selässään oleva matkustaja jatkoivat matkaa. Seuraavaa taloa ympäröi järvi eikä sekään kelvannut, mutta kolmanteen he menivät sisälle ja ruumis joi tuvassa olleista pesuammeista. Juotuaan hän sylkäisi loput juomat talon asukkaiden päälle niin että he kuolivat. Tämän jälkeen Nera palautti ruumiin hirttopuulle ja palasi itse Cruachanin linnoitukselle. Nera kuitenkin löysi linnoituksen poltettuna ja kasan irrotettuja sotureiden päitä sen edestä. Hän lähti seuraamaan hyökkääjien joukkoa, joka johti hänet maanalaiseen valtakuntaan johtavalle luolalle. Siellä sen hallitsija pyysi Neraa tulemaan esiin ja esittäytymään. Sen jälkeen hän neuvoi Neraa menemään eräälle talolle, jossa asui yksinäinen nainen ja sanomaan kuninkaan lähettäneen hänet. Nera teki näin ja jonkin ajan kuluttua nainen pyysi Neraa kertomaan seikkailuistaan. Nera kertoi kuinka oli löytänyt linnoituksen poltettuna ja seurannut hyökkääjiä maan alle. Nainen sanoi, ettei näin ollut vielä tapahtunut, vaikka Nera luuli olleensa maan alla jo kolme päivää ja yötä. Nera voisi siten palata maan päälle varoittamaan kumppaneitaan olemaan varuillaan hyökkääjien varalta Samhain-yönä. Neran pohtiessa miten hänen kumppaninsa uskoisivat hänen tarinaansa vierailusta Síd-kummussa, nainen neuvoi häntä ottamaan mukaansa kesän kasveja mukaansa, koska maan päällä oli talvi alkamassa. Nera teki työtä käskettyä ja otti mukaansa valkosipulin, kääpiöesikon ja saniaisen. Nainen kertoi vielä olevansa raskaana Neralle ja neuvoi tätä lähettämään varoituksen hänelle sitten kun ihmiset olisivat hyökkäämässä Sídhiin niin että Nera voisi pelastaa maanalaisen perheensä ja karjansa. Nera palasi maan päälle ja löysi kumppaninsa linnoituksesta aivan kuin yhtään aikaa ei olisi kulunut hänen lähdöstään.

Irlantilaisissa tuonpuoleista koskevissa tarinoissa tyypillistä on se, että aika siellä kulkee eri tavalla kuin tässä maailmassa ja siellä on aina kesä. Joskus aika siellä kulkee nopeammin kuten Neran tarinassa ja joskus taas hitaammin niin että sankareiden oltua muutaman päivän tuonpuoleisessa tässä maailmassa onkin kulunut vuosia. Haltiakumpujen lisäksi tuonpuoleiseen maailmaan voi päästä myös muita teitä kuten järvien kautta tai purjehtimalla, mutta näistä vetisemmistä teistä kerron lisää myöhemmin. Tyypillinen tapa päätyä tuonpuoleiseen on kohdata yliluonnollinen nainen, jota muut eivät välttämättä näe tai kuule ja joka saa sankarin valtaansa. Lähtiessään nainen antaa sankarille esimerkiksi omenan, joka ravitsee sankaria seuraavan vuoden ajan, kunnes nainen palaa ja sankari lähtee hänen mukaansa palaamatta tähän maailmaan koskaan. Tuonpuoleinen tunnettiin erilaisilla nimillä, kuten Tír na nÓg eli nuoruuden maa, Tír na mBeo eli elävien maa ja Mag Mell eli ilojen kenttä. Sen asukkaiden uskottiin olevan ikuisesti nuoria ja kauniita sekä elävän lähes ikuisesti.

Riders-sidhe-L

John Duncanin maalaus Rides of the sidhe vuodelta 1911. Kuva: Wikimedia commons

Irlantilainen perinne haltiakummuista ja niiden asukkaista on elänyt pitkälle modernille ajalle saakka ja kansanperinteessä tunnetaan paljon tarinoita heistä. Sídhien asukkaiden kanssa kannatti pysytellä hyvissä väleissä sillä heidän uskottiin pystyvän tuomaan talolle vaurautta, mutta myös aiheuttamaan onnettomuuksia, jos heitä loukkasi. Sen vuoksi haltiakumpujen luokse saatettiin viedä esimeriksi maitoa tai muita maatalouden tuotteita ja haltiakummun tuhoamisen uskottiin tuottavan huonoa onnea. Ehkä tunnetuin haltiakumpujen asukki lienee bean sídhe (sídhin nainen) eli banshee, joka ulvonnallaan ennusti kuolemaa taloon. Erityisen sairaalloisen vauvan voitiin myös uskoa olleen vaihdokas, jonka haltiat olivat jättäneet viemänsä ihmislapsen tilalle.

 

 

Kategoria(t): Esikristillinen perinne, Haltiat, Tarinaperinne, Vuodenkierto | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Lebor Gabála nÉrenn – Irlannin myyttinen historia

Olen kirjoittanut Suomi-Irlanti seuran lehteen Shamrockiin sarjaa irlantilaisesta keskiaikaisesta tarinaperinteestä ja tämä kirjoitus julkaistiin Shamrockin numerossa 2/2019.

Lebor Gabála nÉrenn eli suomennettuna Irlannin valloitusten kirja on keskiaikainen teksti, joka kertoo Irlannin myyttisen historian toinen toistaan seuranneiden valloitusten muodossa aina maailman luomisesta alkaen. Tekstistä on useita eri versioita, joista varhaisin meille säilynyt on kirjoitettu 1000-luvulla. Varhaisimmat viittaukset joihinkin Lebor Gabálan elementteihin kuitenkin löytyvät jo 800-luvulta. Lebor Gabála perustuu kristilliseen käsitykseen maailman historiasta, mutta se sisältää myös mahdollisesti esikristillisiä elementtejä, koska osa tarinassa esiintyvistä kansoista edustaa esikristillisiä jumaluuksia. Keskiaikaiset kirjoittajat saattoivat pyrkiä tarinalla luomaan irlantilaisille Raamatun israelilaisia tai antiikin roomalaisia vastaavan eeppisen historian, joka yhdistelee kristillistä ja esikristillistä käsitystä historiasta. Tällaisen historian avulla irlantilaisille voitiin luoda yhtenäinen kansallinen identiteetti saaren poliittisesta jakautuneisuudesta huolimatta. Kertomalla tarinaa kaikkien irlantilaisten jakamasta historiasta ja yhteisistä esi-isistä voitiin alkuperältään todennäköisesti etnisesti moninainen kansa yhdistää.

Lebor Gabálan rungon muodostaa siis kuuden eri kansan saapuminen saarelle yksi toisensa perään. Tarinan alku seuraa vanhatestamentillistä käsitystä maailman luomisesta ja varhaisesta historiasta. Keskiaikaisen ymmärryksen mukaan kaikkien eurooppalaisten esi-isä oli Nooan poika Jaafet. Jaafetista pääsemme hänen pojanpojanpoikaansa Fénius Farsaidiin, joka oli Lebor Gabálan mukaan Skyyttien kuningas ja yksi Baabelin tornin 72 rakentajasta. Irlantilaisissa tarinoissa hänet esitetään iirin kielen isänä, koska Baabelin tornin kaaduttua kielet eriytyivät 72 eri kieleksi ja Fénius käski seuraajiensa kerätä kaikista kielistä parhaat puolet, joista hän sitten yhdisti iirin kielen. Keskiaikaiset irlantilaiset oppineet eivät siis nähneet iiriä millään tavalla vähäisempänä kuin oppineisuuden kieli latina, vaan he olivat ylpeitä omasta perinteestään. Féniusin poika Nél puolestaan meni naimisiin faaraon tyttären Scotan kanssa ja he saivat pojan nimeltä Goídel Glás. Toisten versioiden mukaan juuri Goídel on se, joka koosti iirin kielen. Joka tapauksessa Goídelia pidetään gaelilaisten siis irlantilaisten esi-isänä. Goídelin jälkeläiset lähtivät Egyptistä samaan aikaan israelilaisten kanssa ja asettuivat Skyytiaan, josta he myöhemmin lähtivät vaeltamaan ympäri Eurooppaa viettäen seuraavat 440 vuotta vaeltavaa elämää ja etsien omaa luvattua maataan samalla tavoin kuin israelilaiset vaelsivat erämaassa Mooseksen johdolla 40 vuotta.

Kaiken tämän aikana Irlannin valloitukset alkavat. Ensimmäiset ihmiset, jotka saapuivat Irlantiin tulivat sinne jo ennen tulvaa paetakseen veden nousemiselta Cessairin, Nooan pojantyttären johdolla. Matkalla kaksi heidän kolmesta laivastaan kuitenkin upposi ja perille selvisivät vain Cessair ja 49 muuta naista sekä 3 miestä. Tulvan tullessa kuitenkin ainoa, joka selvisi on yksi miehistä Fintán. Hän muuttui ensin loheksi ja sitten kotkaksi ja haukaksi eläen näin seuraavat 5 500 vuotta.

300 vuotta myöhemmin saarelle saapui joukkoineen Partholón, Nooan jälkeläinen Magogin kautta. He toivat saarelle maanviljelyksen ja raivasivat sen asuttavaksi. He onnistuivat voittamaan taistelussa saarella asuneen yliluonnollisen hirviökansan fomorialaiset, mutta joutuivat lopulta itse jonkinlaisen kulkutaudin tappamiksi.

Seuraava joukko saapui 30 vuotta myöhemmin Nemed-nimisen miehen johdolla. Hän oli myös Magogin jälkeläisiä. Nemedin joukko joutui fomorialaisten alistamaksi ja heidän oli luovutettava joka vuosi Halloweenin kelttiläisen esimuodon samhain -juhlan aikan 2/3 lapsistaan, viljastaan ja maidostaan fomorialaisille. Lopulta Nemedin joukot nousivat fomorialaisia vastaan taistelussa, jossa suurin osa heistä menehtyi ja vain 30 miestä pääsi pakenemaan laivoillaan Irlannista.

Osa heistä pakeni Kreikkaan, missä he tulivat kreikkalaisten orjuuttamiksi. 230 vuotta myöhemmin nämä Nemedin jälkeläiset purjehtivat takaisin Irlantiin. Heidät tunnetaan nimellä Fir bolg ja he jakoivat Irlannin 4 muinaiseen provinssiin: Munster, Connacht, Ulster ja Leinster.

Ne Nemedin jälkeläiset, jotka pakenivat pohjoiseen, tunnetaan nimellä Tuatha Dé Danann. Heillä oli yliluonnollisia voimia ja he perustuvat todennäköisesti joihinkin Irlannin esikristillisiin jumaluuksiin. He palasivat vuorostaan Irlantiin ratsastaen tummilla pilvillä ja voittivat saarelle jo aiemmin asettuneet Fir bolgit taistelussa. Fir bolgit saivat valita minkä pronvinssin he pitivät Tuatha Dén valloittaessa loput saaresta ja he asettuivat Connachtiin.

Myths_and_legends;_the_Celtic_race_(1910)_(14760459036)

Irlannin viimeiset myyttiset valloittajat milesialaiset purjehtimassa Irlantiin (maalaus vuodelta 1910 T.W. Rollestonin teoksesta Myths and Legends of the Celtic Race).

Kuva: wikimedia commons

Tällä välin gaelilaiset olivat päätyneet vaelluksensa päätteeksi Iberian niemimaalle, mihin heidän johtajansa Breogán oli perustanut Brigantia nimisen kaupungin. Hän rakensi sinne korkean tornin, jonka huipulta hänen poikansa Íth näki kaukana häämöttävän saaren, Irlannin. Íth purjehti sitten Irlantiin muutama mies seuranaan ja saarella Tuatha Dén kolme kuningasta ottivat hänet vastaan. Jostain syystä nimetön hyökkääjä kuitenkin tappoi Íthin ja hänen kumppaninsa pakenivat Irlannista. Íthin kuolemasta kuultuaan Breogánin seuraajat kokosivat suuren joukon hyökkäämään Irlantiin ja kostamaan Íthin tapon. Tästä eteenpäin heidät tunnetaan nimellä Míl Espáinen pojat eli milesialaiset ja heitä pidetään keskiajan irlantilaisten esi-isinä. Nimitys milesialaiset tulee todennäköisesti latinan sanoista Miles Hispaniae eli hispanian soturit. Milesialaiset taistelivat Tuatha Dén joukkoja vastaan ja lopulta he sopivat jakavansa saaren niin että milesialaiset saivat saaren maan päällisen puolen ja Tuatha Dét asettuivat asumaan sen alle haltiakumpuihin, joista kerron enemmän myöhemmin.

Kategoria(t): Esihistoria, Esikristillinen perinne, Tarinaperinne | Avainsanat: , | Yksi kommentti