Adomnánin Pyhistä paikoista

Tänään 23.9. on jälleen aika muistaa Pyhää Adomnánia, josta kirjoitin jo vuosi sitten. Adomnán toimi Skotlannin rannikolla sijaitsevan Ionan luostarin apottina ja kuoli siellä vuonna 704. Nykyisin hänet muistetaan ennen kaikkea Ionan perustajan Pyhän Columban pyhimyselämäkerran kirjoittajana, mutta keskiajalla hänen maineensa lepäsi erityisesti hänen kirjoittamansa Pyhää maata käsittelevän teoksen De locis sanctis eli ’Pyhistä paikoista’ varassa.

 Adomnán kertoo saaneensa Pyhää maata koskevat tiedot teokseensa gallialaiselta kirkonmieheltä Arculfilta. Jostain syystä Arculf oli ajautunut melko kauas reitiltään ollessaan paluumatkalla Pyhästä maasta päätyen Ionaan. Teosta luettiin pitkään vain matkakertomuksena ja kiinnostus sitä kohtaan perustui lähinnä siihen, että se on varhaisin eurooppalainen kuvaus Pyhästä maasta Arabivalloituksen jälkeiseltä ajalta. Nottinghamin yliopiston historiallisen teologian professori Thomas O’Loughlin on kuitenkin tarkentanut kuvaamme teoksesta viimeisinä vuosikymmeninä ja tuonut esiin Adomnánin oman oppineisuuden roolin teoksessa. Adomnán ei vain kirjannut muistiin Arculfin kertomaa vaan nojasi paljon myös omaan lukeneisuuteensa. Oikeastaan De locis sanctis ei edes ole pelkästään matkakertomus vaan eksegeettinen teos, joka pyrkii selventämään maantieteellisen tiedon pohjalta Raamatun kertomusten tapahtumapaikkoja ja selvittämään niitä koskevia ristiriitaisuuksia tai epäselvyyksiä.

Adomnán esimerkiksi kertoo Arculfin vierailleen lähteellä, josta Johannes Kastajan joi erämaassa ollessaan. Adomnán sanoo Johanneksen evankeliumissa kerrottavan, että Johannes Kastajan ruokana erämaassa olivat ”heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja”. Itse asiassa Adomnán erehtyy tässä, koska kysein kohta löytyy Matteuksen evankeliumin jakeesta 3:4 ja Markuksen evankeliumin jakeesta 1:6 eikä Johannekselta. Joka tapauksessa Arculf kertoo nähneensä alueella pieniä ja ohutvartaloisia heinäsirkkoja, jotka eivät pysty hyppäämään pitkälle ja niitä on siksi helppo pyydystää. Kun ne kypsentää öljyssä, ne tarjoavat hiukan ravintoa. Lisäksi seudulla kasvaa puita, joiden maidonväriset leveät lehdet maistuvat hunajalta. Arculfin kertoman mukaan nämä ovat se hunaja, jota Johannes Kastaja nautti ruuakseen.

Adomnánin teoksen laajimmat kuvaukset koskevat Jerusalemia ja Pyhän haudan kirkkoa. Adomnán esimerkiksi kertoo kuinka syyskuun 12. päivä Jerusalemissa pidettävien suurten markkinoiden päättyessä sen kadut puhdistuvat markkinavieraiden ja heidän kantojuhtiensa aiheuttamasta liasta yöllä tulevan kaatosateen ansiosta. Adomnánin mukaan Jumala on siunannut Jerusalemia sellaisella sijainnilla, että se on rinteessä, jolloin sateen vedet ja niiden mukaansa pyyhkimät liat eivät jää kaduille vellomaan, vaan valuvat kaupungin itäisten porttien kautta ulos kohti alempana sijaitsevaa laaksoa.

Pyhän haudan kirkko on ollut suosittu pyhiinvaelluspaikka jo sen rakentamisesta 300-luvulla saakka. Kirkko on historiansa aikana rakennettu uudelleen useaan kertaan ja varhaiskristillisen perinteen mukaan sen alueella sijaitsee sekä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen paikka Golgata että hänen tyhjä hautansa. Legendan mukaan Keisari Konstantinuksen äiti Helena löysi kirkon rakennustöiden aikana sieltä Kristuksen ristiinnaulitsemiseen käytetyn ristin, jonka palasia levitettiin keskiajalla reliikkeinä ympäri kristikuntaa. Adomnan kuvailee paikalla sijaitsevaa täysin pyöreää kirkkoa, jonka ympärillä ovat kolminkertaiset muurit. Kirkon sisällä on kiveen kaiverrettu kammio, jossa Jeesuksen hauta sijaitsee. Kuvauksellaan tästä hautakammiosta Adomnán pyrkii selventämään eri kirjoittajien käyttämien eri nimitysten aiheuttamaa sekaannusta: hänen mukaansa termi monumentum eli monumentti viittaa koko hautaluolaan kun taas sepulchrum eli hauta viittaa sen sisällä olevaan kiviseen alustaan, jolla Jeesuksen ruumis laskettiin lepäämään.

dls_holy-speulchre

De locis sanctis teoksen käsikirjoituksessa oleva kaavakuva Pyhän haudan kirkosta.

Kuva: wikimedia commons

De locis sanctis kuvaa myös Jerusalemin ulkopuolisia alueita. Adomnán kertoo esimerkiksi Hebronissa sijaitsevasta kaksikammioisesta luolasta, johon on haudattu Abraham, Iisak, Jaakob ja Aatami. Päällisin puolin Adomnánin kertomus vaikuttaa vain suoraviivaiselta kuvaukselta paikasta, jossa Arculf vieraili, mutta tosiasiassa se on eksegeettinen vastaus kysymykseen Aatamin hautapaikasta. Eri perinteiden mukaan Aatamin hautapaikka oli joko Hebronissa, Temppelin alla Jerusalemissa tai jossain mielikuvituksellisessa paikassa kuten maanpäällinen paratiisi. Adomnánin kuvauksen tarkoitus on ratkaista tämä ongelma todistamalla, että Arculf todella näki Aatamin haudan Hebronissa. Todellisuudessa on kyseenalaista kuinka paljon Adomnánin kuvaus todella perustui Arculfin kertomuksiin (jos häntä ikinä oli olemassakaan), sillä Arculfin kertoman mukaan Hebronissa oli vain matalan aidan ympäröimä hautapaikka ja  jonkinlainen luola, kun taas todellisuudessa siellä on jo Adomnánin ja Arculfin aikana ollut Herodotuksen aikainen suurempi kirkkorakennus, jonka pohjalle on rakennettu siellä nykyisin sijaitseva moskeija.

De locis sanctis sisältää kuitenkin myös materiaalia, jolla ei ole eksegeettista taustaa vaan sitä voi pitää yleisesti kiinnostavana, kuten kuvaus Aleksandrian vilkkaasta satamasta ja Niilin jokisuistosta, jossa asuu nelijalkaisia petoja, krokotiilejä, jotka voivat napata ja kiskoa veden alla ahmittavaksi jopa hevosen tai härän. Teokseen sisältyy myös joitakin ihmetarinoita liittyen pyhiin esineisiin, kuten Kristuksen päätä haudassa peittänyt liina, jota tuli ei pystynyt tuhoamaan, sekä kuvauksia paikallisista tavoista kuten polttopuun kuljettaminen kameleiden selässä vaunujen tai vankkureiden sijaan. Teos päättyy Pyhän maan ulkopuolelle Aleksandriaan, Konstantinopoliin ja Vulkanus-nimiselle tulivuorelle Sisilian itäpuolelle.

Adomnánin teosta lukiessa on muistettava, että kyseessä ei ole suoraviivainen matkakuvaus, vaan kuvaus pyhistä paikoista eli paikoista, joilla on uskonnollista merkitystä. Teoksen materiaali on siis valittu tätä tarkoitusta silmällä pitäen ja se selittää esimerkiksi Adomnánin jatkuvan kiinnostuksen pyhien henkilöiden hautapaikkoja kohtaan. Vaikka hän olisikin saanut pääosan materiaalistaan Arculfilta, hän on ohjannut kysymyksillään kertomusta omien taustatietojensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti tiettyihin yksityiskohtiin ja teemoihin.

Kategoria(t): Iona, Pyhä Adomnán, Pyhä maa, Pyhiinvaellus, Pyhimykset | Avainsanat: , , | Kommentoi

Pyhimysten ajankohtaisuudesta ja kanonisaatioprosessista

Pyhimykset ovat taas olleet otsikoissa, kun Katolinen kirkko julisti Äiti Teresan pyhimykseksi syyskuun 4. päivänä 2o16. Tämä on hyvä muistutus siitä, että pyhimykset eivät ole vain keskiaikaan kuuluva ilmiö, vaan yhä ajankohtainen ja elävä asia Katolisen kirkon piirissä. Kanonisaatio on tarkoin säädelty prosessi, jonka avulla määritellään ansaitseeko henkilö tulla kutsutuksi pyhimykseksi. Äiti Teresan tapauksessa se alkoi poikkeuksellisesti jo pian hänen vuonna 1997 tapahtuneen kuolemansa jälkeen Paavi Johannes Paavali II:n luvalla. Normaalisti on odotettava viisi vuotta henkilön kuolemasta ennen kuin kanonisaatioprosessi voidaan laittaa alulle, mutta Äiti Teresan tapauksessa prosessia nopeutettiin kolmella vuodella. Johannes Paavali II:n tapauksessa hänen seuraajansa Benedictus ohitti koko viiden vuoden odotusajan ja kanonisaatioprosessi aloitettiin heti hänen kuolemansa jälkeen.

mother-teresa-canonization

Kanonisaatioprosessin laittaa alulle yleensä pyhimysehdokkaan kotipaikan piispa, joka pyytää Vatikaanista lupaa prosessin alulle saattamiseksi. Jos Vatikaani ei löydä tälle esteitä, kanonisaatioprosessi voi alkaa todistusaineiston keräämisellä pyhimykseksi julistettavan henkilön seuraajien toimesta. Jos pyhimysehdokas on esimerkiksi perustanut jonkinlaisen nunna- tai munkkijärjestön, sen jäsenet ovat yleensä aktiivisessa roolissa tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa prosessia pyhimysehdokasta kutsutaan nimellä Jumalan palvelija. Kun aineiston on kerätty, piispa päättää osoittaako se riittävästi, että henkilö on osoittanut sankarillista hyveellisyyttä elämässään, minkä jälkeen aineisto voidaan lähettää edelleen pyhimysten asiaa käsittelevälle komitealle Vatikaaniiin. Jos todistusaineisto henkilön hyveellisyydestä saa hyväksynnän Vatikaanissa, pyhimysehdokas tunnetaan tämän jälkeen nimityksellä kunnioitettava.

Kanonisaatioprosessin seuraavaan vaiheeseen vaaditaan yksi todistettu ihme, jonka pyhimysehdokas on saanut kuolemansa jälkeen aikaiseksi. Ihme toimii todisteena siitä, että henkilö on todella päässyt suoraan kuolemansa jälkeen taivaaseen joutumatta kiirastuleen. Ihmeen tapahduttua Vatikaanin tieteellinen komitea tutkii tarkkaan, että kyseessä on todella ihme. Nykyään nämä ihmeet ovat lähes aina parantumisihmeitä, joiden uskotaan olleen seurausta siitä, että sairas tai hänen lähipiirinsä on rukoillut pyhimysehdokasta avukseen. Parantumisen on oltava sellainen, että sitä ei voi selittää lääketieteen keinoin. Selvyyden vuoksi todisteena suositaan sellaisia parantumisia, jotka ovat tapahtuneet lähes yhtäkkisesti tapauksissa, joissa lääketiede ei enää katsonut olevan mitään toivoa. Muutenhan kyseessä voisi olla esimerkiksi vain hetkellinen taudin etenemisen pysähtyminen. Lisäksi on toivottavaa, että ihmettä on rukoiltu vain tältä yhdeltä pyhimysehdokkaalta eikä sen lisäksi muilta pyhimyksiltä, koska silloin on vaikea osoittaa kenen pyhimyksen ansioksi ihme on laskettava. Äiti Teresan tapauksessa hänen ensimmäinen ihmeensä tapahtui intialaiselle naiselle, jolla oli suuri kasvain vatsassaan. Äiti Teresan nunnat koskivat vatsaa mitalilla, joka oli koskettanut Äiti Teresan ruumista hänen hautajaisissaan, ja rukoilivat Teresalta apua. Seuraavana yönä sairas nainen huomasi vatsansa olevan taas litteä ja lääkärit totesivat kasvaimen kadonneen.

Jos ihme läpäisee sekä tieteellisen että teologisen komitean tutkinnan, se etenee lopulta aina paaville asti, joka tämän jälkeen julistaa henkilön autuaaksi. Äiti Teresan kohdalla tämä tapahtui jo vuonna 2003, jonka jälkeen on odotettu toista ihmettä, joka voitaisiin laskea hänen ansiokseen. Vuonna 2008 mies parantui Brasiliassa bakteerin aiheuttamista paiseista aivoissa vaimonsa rukoiltua Äiti Teresaa apuun. Kyseinen mies oli jo vajonnut koomaan, kun hän yllättäen palasi tajuihinsa aivan kunnossa ja myöhemmin aivokuvat todistivat paiseiden hävinneen. Toisen ihmeen saatua Vatikaanin hyväksynnän tie on auki henkilön kanonisaatiolle. Kanonisaatio tarkoittaa, että henkilö on Jumalan luona ja häntä saa kunnioittaa pyhimyksenä.

Äiti Teresa ei suinkaan ole ainoa viime aikoina kanonisoitu pyhimys, vaan Franciscus on kanonisoinut esimerkiksi ruotsalaisen katolilaisuuteen kääntyneen Elizabeth Hasselbladin, joka kuoli vuonna 1957 perustettuaan uuden birgittalaissiskojen järjestön. Muita viime aikoina kanonisoituja pyhimyksiä ovat esimerkiksi ranskalainen 1800-luvulla elänyt syvästi harras pariskunta Marie-Azélie Guérin Martin ja Luis Martin, joiden tytär karmeliittanunna Thérèse Lisieuxlainen kanonisoitiin jo vuonna 1925. Kaikki nykyään kanonisoitavat pyhimykset eivät kuitenkaan ole viimeisen parinsadan vuoden aikan eläneitä, vaan joskus kanonisaatioprosessi voi kestää satoja vuosia tai joskus se avataan vasta satoja vuosia henkilön kuoleman jälkeen. Esimerkiksi 1200-luvulla köyhien ja pyhiinvaeltajien auttamiselle omistautunut italialainen maallikkofransiskaani Amato Ronconi julistettiin autuaaksi vuonna 1176 ja kanonisoitiin vasta vuonna 2014.

Kaikki pyhimykset eivät suinkaan ole kanonisoituja, vaikka heitä pyhimyksinä kunnioitetaankin. Esimerkiksi varhaiskeskiajan irlantilaisista pyhimyksistä yhtäkään – ei edes Pyhää Patrickia – ei ole virallisesti kanosoitu, vaikka heitä on kunnioitettu pyhimyksinä jo yli tuhat vuotta. Irlantilaisia kanonisoituja pyhimyksiä ovat 1100-luvun alussa elänyt ja Clairvaux’hin Ranskaan haudattu Malachi, 1100-luvulla elänyt Dublinin arkkipiispa Lorcán Ua Tuathail eli Lawrence O’Toole, antikatolisen juonen uhrina 1700-luvulla kuollut Armagh’n piispa Oliver Plunkett, ja 1800-luvulla Irlannissa vaikuttanut hollantilainen pappi Mount Argusin Charles, joka mainitaan myös James Joyden Odysseuksessa.

Varhaiskeskiajalla kanonisaato oli paljon epävirallisempi prosessi ja paikallinen piispa saattoi julistaa pyhimyskultin kohteena olevan henkilön pyhimykseksi. Kanonisaatio kehittyi nykyisen kaltaiseksi paavin johtamaksi prosessiksi vasta 1000-luvulta lähtien. Varhaisin varmasti tiedetty Rooman paavin oman hiippakuntansa ulkopuolella kanonisoima pyhimys on Augsburgin piispa Udalric, joka kanonisoitiin vuonna 993. Rouenin arkkipiispan vuonna 1153 pyhimykseksi julistama Walter Pontoiselainen on puolestaan viimeinen muun kuin paavin kanonisoima pyhimys.

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Kanonisaatio, Naiset, Pyhimykset | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Pyhiinvaellus Pyhän Patrickin pyhälle vuorelle

Heinäkuun viimeisenä sunnuntaina jopa yli 20 000 pyhiinvaeltajaa kokoontuu Mayon maakuntaan Irlannin länsirannikolla kiivetäkseen Croagh Patrick nimiselle vuorelle. Vuorella on korkeutta 764 metriä,  mutta vaatimattomasta korkeudesta huolimatta rinteen jyrkkyyden ja kivikkoisuuden vuoksi sille kiipeäminen on yllättävän vaivalloista. Kiipeäminen huipulle kestää noin kaksi tuntia suuntaansa. Itse pääsin kokemaan tämän marraskuussa 2014, jolloin vierailin vuorella. Sinne kiivetessäni en voinut kun ihmetellä ja ihailla niitä uskovaisia, jotka kiipeävät vuorelle paljain jaloin katumusharjoituksena. Suurin osa pyhiinvaeltajista kuitenkin käyttää nykyisin kenkiä, mutta vuonna 2006 pyhiinvaeltajille tehdyn kyselyn mukaan noin 400 kaikkiaan 20 000 pyhiinvaeltajasta kiipesi vuorelle paljain jaloin.

Legendan mukaan Patrick paastosi 40 päivää ja yötä vuorella, josta käsin hän saattoi siunata allaan avautuvan lähetyskenttänsä. Joidenkin tarinoiden mukaan tämä on juuri se paikka, jossa hän karkotti käärmeet koko saarelta.

Croaghpatrick

Croagh Patrick. Kuva: Wikimedia commons

1296

Maisema vuoren rinteeltä. Kuva: Katja Ritari

Pyhiinvaellus vuorelle koostuu kolmesta pysähdyspaikasta, joista kullakin lausutaan tietyt rukoukset ja suoritetaan tietyt rituaaliset toiminnot, kuten polvistuminen. Kiipeämällä vuorelle Patrickin päivän aikoihin maaliskuussa tai kesä-, heinä-, elo, tai syyskuun aikana ja rukoilemalla vuoren huipulla olevassa kappelissa tai sen ulkopuolella paavin määräämien teemojen puolesta sekä ripittäytymällä ja osallistumalla ehtoolliseen viikon sisällä katoliset voivat saada syntinsä anteeksi. Pyhiinvaelluksella Patrickin vuorelle on siis syvä hengellinen merkitys sinne kiipeäville uskoville.

13111297

Kuvat: Katja Ritari

Kiipeäminen vuorella alkaa pitällä ja jyrkällä kipuamisella kapeaa polkua suoraan ylös rinnettä. Ensimmäisen rinteen huipulla tulee vastaan tasaisempi vuoden harjannetta seuraileva osuus, jonka jälkeen on edessä viimeinen, hieman lyhyempi, mutta erittäin jyrkkä ja kivikkoinen, nousu.

1305

Croagh Patrickin ensimmäinen rinne. Kuva: Katja Ritari

1299

Tasaisempaa osuutta vuoren harjanteella. Kuva: Katja Ritari

800px-Croagh-patrick-path1

Loppuosan jyrkkä ja kivikkoinen polku. Kuva: wikimedia commons

Marraskuussa sääolosuhteet eivät luonnollisesti olleet ihanteelliset ulkona retkeilyyn, mutta esimerkiksi vuonna 2015 sää oli myös heinäkuussa niin huono, että pyhiinvaellus jouduttiin peruuttamaan. Rankkasateessa ja sumussa kapeilla ja kivisillä poluilla kiipeäminen ei ole kovin helppoa ja heinäkuun pyhiinvaelluksen aikaan vuorelta joudutaan joka vuosi pelastamaan kylmettyneitä, nilkkansa nyrjäyttäneitä tai sydänkohtauksen saaneita pyhiinvaeltajia. Vieraillessani itse vuorella huomasin kouriin tuntuvasti kuinka erilaiset sääolosuhteet alhalla vuoden juurella ja huipulla olivat: huipulla tuuli niin kovaa ja oli niin kylmä, että sieltä oli kiirehdittävä nopeasti alas. Näköalat huipulla eivät myöskään olleet hääppöiset, sillä koko huippu oli pilven peitossa ja näkyvyys oli vain muutaman metrin.

1300

Kuva: Augusta McDermott.

Alhaalla meitä tervehti pyhän Patrickin patsas, joka oli kohottanut kätensä siunatakseen pyhiinvaeltajat. Kiitollisina kiirehdimme parkkipaikan vieressä olevaan kahvilaan nauttimaan kuumaa keittoa ja teetä suojaan marraskuiselta viimalta ja tihkusateelta. Samalla pohdimme kuinka erilaista vuorelle olisikinaan kiivetä heinäkuun pyhiinvaelluksen aikaan 20 000 muun ihmisen kanssa, kuin marraskuisena arkipäivänä, jolloin paikalla oli vain kourallinen ihmisiä. Jotain Patrickin vuoren suosiosta kuitenkin kertonee se, että me emme suinkaan olleet ainoat ihmiset siellä edes sellaisena päivänä.

1308

Kategoria(t): Katumusharjoitukset, Matkailu Irlannissa, Pyhä Patrick, Pyhiinvaellus, Pyhimykset | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Pyhän Kevinin juhlapäivä

Tänään 3.6. on Pyhän Kevinin juhlapäivä. Iiriksi hänet tunnetaan  nimellä Coemgen (tai Caoimhghin) ja se koostuu sanoista caomh ’kirkas tai hyvä’ ja gein ’syntymä’.  Vuoden 800 paikkeilla kirjoitettu Félire Oengusso eli Oengusin martyrologia kertoo hänestä seuraavaa:

Kristuksen soturi Eiren rajoilla

ylhäinen nimi meren aaltojen yllä

pyhä Kevin kirkas soturi

kahden laajan järven laaksossa.

Kahden järven laakso viittaa suoraan Kevinin luostariin Glendaloughiin, jonka iirinkielinen nimi Gleann dá loch merkitsee juuri kahden järven laaksoa. Irlantilaisille paikannimille on tyypillistä, että niiden englanninkielinen muoto on vain englannistettu versio iirinkielisestä nimestä ja nimen merkitys aukeaa vasta ymmärtämällä iirinkielisen nimen. Glendalough sijaitsee Wicklowssa Dublinin eteläpuolella. Pyhän Kevinin kerrotaan perustaneen sinne erakkomajansa, jonka ympärille luostari myöhemmin kehittyi kun hänen maineensa rupesi houkuttamaan muitakin paikalle. Keskiajalla se oli yksi merkittävimpiä luostareita Irlannissa ja nykyisin siellä sijaitsevat yhdet näyttävimmistä keskiaikaisista luostarin raunioista saarella. Paikalla käydessä voi hyvin ymmärtää miten sen kauneus on voinut vetää keskiaikaisia munkkeja puoleensa. Keskiajalla Glendaloughista kehittyi pyhiinvaelluspaikka ja se on houkuttanut turisteja puoleensa jo 1700-luvulta alkaen.

Glendaloughin maisemia. Kuvat: wikimedia commons ja wikimedia commons.

Glendaloughissa voi vieläkin nähdä muun muassa Pyhän Kevinin keittiöksi kutsutun rakennuksen, sekä tyypillisen irlantilaisen pyöreän tornin, joita on useissa luostareissa.

Kevinin keittiö. Kuva: wikimedia commons.

Glendaloughin pyöreä torni. Kuva: wikimedia commons.

Annaaleissa, joihin luostareissa merkittiin muistiin vuosittain tärkeimmät tapahtumat, Kevinin kuolema on merkitty joko vuoden 618 tai 622 kohdalle. Kevin tunnetaan erityisesti askeettisesta elämäntavastaan ja rakkaudestaan luontoa kohtaan. Tämä sopiikin hyvin pyhimykselle, joka vetäytyi syrjäiseen laaksoon elämään erakkona. Kuuluisin tarina Kevinistä kuvaa sitä kuinka hän rukoili paastonajan ensimmäisenä päivänä kädet ristin asentoon levitettyinä ja lintu teki pesänsä hänen käteensä. Jotta hän ei häiritsisi linnun pesintää, pyhimys pysyi tässä asennossa koko paastonajan, kunnes poikaset olivat kuoriutuneet ja lähteneet pesästä.

St_Kevin

Pyhä Kevin ja lintu 900-luvun käsikirjoituksessa. Kuva: wikimedia commons

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1995 voittanut irlantilainen runoilija Seamus Heaney on kirjoittanut tästä tarinasta kauniin runon, jonka Jyrki Vainonen on suomentanut. Kun kysyin Jyrki Vainoselta, mistä löytäisin runon suomennoksen, hän kertoi saaneensa runon aikoinaan Seamus Heaneyltä kirjoituskoneella kirjoitettuna versiona ja lopulta runon suomennos ilmestyi ennen alkuperäistä englanninkielistä versiota. Suomennos löytyy kokoelmista Ojanpiennarten kuningas (WSOY 1995) ja Soran ääniä (WSOY 2007).

Seamus Heaney: Pyhä Kevin ja mustarastas

i

Olipa vielä Pyhä Kevin ja mustarastas.

Levitetyin käsin pyhimys polvistuu kammiossaan

mutta kammio on kaita ja

toinen avoimista kämmenistä työntyy ikkunasta

jäykkänä kuin palkki; sille laskeutuu

mustarastas, munii ja asettuu pesäksi.

Kevin tunee munien lämmön, hennon rinnan, kynnet

ja lysyn siron pään; hän liikuttuu syvästi

kun huomaa olevansa silmä

ikuisen elämän verkossa; nyt kättä on pidettävä

kuin oksaa viikkotolkulla sateessa ja paisteessa

kunnes untuvikot hautuvat, hoituvat ja lentävät.

ii

Koska kaikki on kuitenkin kuvittelua,

kuvittele olevasi Pyhä Kevin. Pystyykö hän

unohtamaan itsensä vai kärsiikö tuskia

nilkasta särkeviin kyynärvarsiin asti?

Nukkuvatko hänen sormensa? Onko polvissa yhä tunto?

Vai onko häneen suikertanut maankamaran

umpisilmätyhjyys? Vieläkö hän tajuaa etäisyydet?

Yksin, piirtyneenä kuvaksi rakkauden syvään virtaan

hän rukoilee ”tee pyyteetöntä työtä”,

hänen ruumistaan tulee rukous,

sillä hän ei muista itseään, ei lintua,

ei joenpenkalla joen nimeä.

Mielestäni Seamus Heaney tavoittaa tässä runossa hienosti sen jatkuvan rukouksen tilan, josta 300- ja 400-lukujen taitteessa elänyt kirkkoisä Johannes Cassianus kirjoittaa luostarielämää koskevissa teoksissaan. Jatkuvassa rukouksen tilassa rukoilija ikäänkuin kadottaa itsensä päästen lähelle Jumalan toista todellisuutta. Tähän samaan tilaan irlantilaiset askeetikot pyrkivät fyysisillä harjoituksillaan, kuten ristin asennossa pitkiä aikoja rukoileminen, jota Kevin tässä runossa harjoittaa. Irlantilaisista pyhimyksistä myös kerrotaan tarinoita, kuinka he rukoillessaan eivät kuulleet tai nähneet mitään ympärillään tapahtuvaa, koska olivat niin uppoutuneita taivaalliseen todellisuuteen. Askeettiset harjoitukset ja mietiskely olivat siis välineitä, joiden avulla pyrittiin pääsemään lähemmäs Jumalaa irtautumalla tästä maallisesta todellisuudesta. Keskittymällä jatkuvaan rukoukseen Pyhä Kevin pystyy unohtamaan ruumiillisuuden epämukavuutensa ja liittymään Jumalallisen rakkauden syvään virtaan, kuten Seamus Heaney kirjoittaa.

Kategoria(t): Asketismi, Erämaakristillisyys, Luostarit, Matkailu Irlannissa, Pyhä Kevin, Pyhimykset, Runous | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Ole näkyni herra -hymni

Kirjoitin jo aikaisemmin irlantilaisesta rukouksesta, jonka olen suomantanut nimellä Ole näkyni Herra. Se on peräisin varhaiskeskiajalta, mahdollisesti 800- tai 900-luvulta.

Ole näkyni

Oi rakas Herra

ei kukaan muu,

kuin seitsemän taivaan kuningas

Ole ajatukseni

päivin ja öin

olkoon se Sinä,

jonka näen aina unissani

Ole puheeni

ole ymmärrykseni

ole minua varten

– anna minun olla sinua varten

Ole isäni

anna minun olla poikasi

Ole kanssani

anna minun olla kanssasi

Ole taistelukilpeni

ole miekkani

ole kunniani

ole iloni

Ole suojani

ole linnoitukseni,

kohota minut

enkeleiden joukkoon

Ole kaikki hyvä

ruumiilleni ja sielulleni,

ole valtakuntani

taivaassa ja maan päällä

Ole yksin

sydämeni erityinen rakkaus

älä anna olla ketään muuta

kuin taivaan ylikuningas

Kunnes pystyn

menemään käsiisi

osuuteni, uneni,

sinun rakkautesi määrän tähden

Ole yksin

jalo ja ihmeellinen osani,

en tavoittele ihmisiä

enkä kuolleita aarteita

Olkoon niin, että halveksisin

koko aikaa ja elämää

mädäntyvänä ruumiina,

jotta näkisin ainoastaan sinut

Kiintymyksesi sielussani

rakkautesi sydämessäni

– anna minulle tämä,

Oi seitsemän taivaan kuningas

Anna minulle tämä,

Oi seitsemän taivaan kuningas,

kiintymyksesi sielussani

rakkautesi sydämessäni

Kaiken kuninkaan luokse

pääsisinpä kallisarvoisten hartaudenharjoitusten jälkeen

pääsisinpä taivaan valtakuntaan

auringon kirkkaudessa

Oi rakastettu isä,

kuule huutoni

on aika – valitettavasti –

tälle surkealle kurjalle

Oi rakas Kristukseni,

mitä minulle sattuukaan

Oi kaiken hallitsija,

Ole näkyni.

Aamen

Tämä rukous on tullut tunnetuksi suosittuna englanninkielisenä hymninä nimeltä Be thou my vision. Tämän englanninkielisen version sävel on irlantilainen kansanlaulu, jonka sävelmään rukouksen sanat sovitettiin vuonna 1919. Hymnin englanninkielinen käännös perustuu Eleanor Hullin vuonna 1912 tekemään runomittainen versioon.

Be Thou my Vision, O Lord of my heart;
Naught be all else to me, save that Thou art.
Thou my best Thought, by day or by night,
Waking or sleeping, Thy presence my light.
Be Thou my Wisdom, and Thou my true Word;
I ever with Thee and Thou with me, Lord;
Thou my great Father, I Thy true son;
Thou in me dwelling, and I with Thee one.
Be Thou my battle Shield, Sword for the fight;
Be Thou my Dignity, Thou my Delight;
Thou my soul’s Shelter, Thou my high Tower:
Raise Thou me heavenward, O Power of my power.
Riches I heed not, nor man’s empty praise,
Thou mine Inheritance, now and always:
Thou and Thou only, first in my heart,
High King of Heaven, my Treasure Thou art.
High King of Heaven, my victory won,
May I reach Heaven’s joys, O bright Heaven’s Sun!
Heart of my own heart, whatever befall,
Still be my Vision, O Ruler of all.

Hymnistä on olemassa myös moderni iirinkielinen versio Rop tú mo bhaile. Hymni on käännetty myös monille muille kielille, siitä löytyy jopa ruotsin– ja norjan kielisetkin versiot. Suomenkielistä en kuitenkaan ole onnistunut löytämään. Ehkä jonkun olisi aika tehdä sellainen?

Kategoria(t): Hymnit, Rukoukset, Runous | Avainsanat: , , | Kommentoi

Keltit näyttely Edinburghissa

Huhtikuisella vierailullani Skotlannissa sain tilaisuuden käydä katsomassa myös Skotlannin kansallismuseossa Edinburghissa parhaillaan olevan näyttelyn Celts: Art and Identity. Näyttely oli alunperin British Museumissa Lontoossa 24.9.2015-31.1.2016, mistä se siirtyi maaliskuun alussa Edinburghiin. Siellä näyttely jatkuu aina 25.9.2016 saakka. British Museum mainostaa näyttelyä ensimmäisenä laajana näyttelynä, joka käsittelee kelttiläisen taiteen ja identiteetin historiaa kokonaisuudessaan kattaen 2500 vuotta kelttiläisen identiteetin uudistamista ja uudelleen keksimistä. National Museum of Scotland puolestaan kertoo kotisivuillaan näyttelyn avaavan monimutkaista tarinaa kansoista, joita on kutsuttu tai jotka ovat kutsuneet itseään nimellä ”keltit” heidän tuottamiensa poikkeuksellisen kauniiden esineiden kautta. Näyttelyn kokoavana ajatuksena on siis esitellä sitä, mitä kelttiläisyys on eri aikoina ja eri paikoissa tarkoittanut. Siten näyttely lähtee liikkelle 1990- ja 2000-lukujen ”kelttikriittisestä” tai ”kelttiskeptisestä” lähinnä arkeologisesta tutkimuksesta, jossa kritisoitiin perinteistä näkemystä yhtenäisestä kelttiläisestä kulttuurista, jonka sydänalueet ovat rautakautisissa Itävallan ja Sveitsin alueiden Hallstatt ja La Tène -kulttuureissa. Etenkin Lontoon näyttelyä kuitenkin kritisoitiin siitä, että se keskittyi tähän arkeologiseen tutkimukseen sivuuttaen kelttiläisten kielten roolin kelttiläisen identiteetin rakennusaineena. Näin Lontoon näyttely antoi ymmärtää, että modernit kelttiläiset identiteetit ovat keksittyjä ja koko keltit käsite on konstruktio, jonka alle voi laittaa melkein mitä tahansa. Edinburghissa näyttelyn tekstejä ja esillepanoa on muokattu hiukan ja ymmärrettävästi Skotlannista käsin katsottuna kelttiläinen identiteetti näyttäytyy hiukan eri valossa.

Näyttelyn esittämä kysymys siitä keitä keltit ovat toimii hyvin sen kantavana ajatuksena ja näyttelyssä kävijän ajatukset johdatetaan toimivasti tähän teemaan jo ensimmäisessä salissa, jossa on asetettu vierekkäin Holzgerligenistä Saksasta löydetty kaksikasvoinen noin 2500 vuotta vanha patsas ja Glasgow boys -ryhmään kuuluneiden taiteilijoiden Edward Hornelin ja George Henryn vuonna 1890 maalaama teos The Druids: Bringing in the Mistletoe.

Kuvat: British Museum ja Wikimedia commons

Ensimmäisen salin jälkeen näyttely etenee väljän kronologisesti  rautakaudelta antiikkiin ja keskiaikaan ja siitä 1800-luvun Celtic revival -ilmiöön. Näyttelyn ensimmäisessä osassa korostui ajatus siitä, että paikalliset yhteisöt omaksuivat tyylisuuntia ja esineiden valmistustekniikoita, jotka saattoivat levitä hyvinkin laajalle. Näin ollen yhteisöjen materiaalisen kulttuurin samankaltaisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että yhteisön sosiaalinen rakenne tai henkinen kulttuuri olisi samanlaista. Toisaalta taas Iberian niemimaalla kelttiläisellä kielialueella tuotetut esineet eroavat selvästi tyyliltään ns. kelttiläisestä La Tène tyylistä. Näyttelyssä tuotiin esiin myös kelttiläiseen tyyliin muualta, kuten esimerkiksi kreikkalaisilta ja etruskeilta, otetut vaikutteet.

Vasemmalla keltiberialainen solki 300-200 eaa., ylhäällä oikealla Snettishamin torc -koru 100-50 eaa. ja alhaalla Thames-joesta löydetty Wandsworthin kilpi 300-200 eaa.

Kuvat: Getty-images, Wikimedia commons ja Wikimedia commons

Näyttelyyn oli saatu koottua todella vaikuttava kokoelma kelttiläistä tyyliä edustavia esineitä, joista monet olivat minulle ennestään kuvista tuttuja. Oli todella hienoa nähdä niin monta kuuluisaa esinettä samalla kerralla. Kohokohtia olivat esimerkiksi Battersean kilpi 350-50 eaa., Desboroughn kelttiläinen peili ajanlaskun alun paikkeilta ja upeat eläinpäiset carnyx torvet, joiden soittoa pääsi myös kuuntelemaan videolta.

Kuva: Wikimedia commons, wikimedia commons ja Wikimedia commons.

Näyttelyn ehdoton kohokohta on kuuluisa Gundestrupin pata, joka oli onnistuttu saamaan lainaksi Kööpenhaminasta Tanskan Kansallismuseosta. Tämä massiivinen (läpimitta 69cm ja korkeus 42cm) hopeinen pata löydettiin paloiksi hajotettuna tanskalaisesta suosta vuonna 1891 ja sen arvoitus kiehtoo ihmisiä yhä. Se on ajoitettu  noin viimeiselle vuosidadalle ennen ajanlaskun alkua ja sen valmistustekniikka on paikallistettu Traakiaan nykyisen Bulgarian seuduille. Sitä kuitenkin yleisesti pidetään kelttiläisenä esineenä, koska joillakin siinä esiintyvillä hahmoilla on kaulassaan tyypillinen kelttiläinen torc-koru. Padan sivupaneeleissa esiintyviä hahmoja ja teemoja on myös yritetty paikallistaa kelttiläiseen mytologiaan, mutta hyvin epävarmoin tuloksin. Keltit-näyttelyssä näitä erilaisia tulkintoja padan alkuperästä ja siitä löydettyjä erilaisia vaikutteita tuodaan ansiokkaasti esiin. Padan esillepano näyttelyssä on myös erittäin onnistunut: valaistus tuo yksityiskohdat selvästi esille ja padan asettaminen riittävän matalalle mahdollistaa myös sen sisäpohjan kuvioinnin näkemisen. Olen nähnyt padan aiemmin Kööpenhaminassa ja mielestäni padan esillepano Edinburghissa oli jopa onnistuneempi kuin sen kotipaikassa.

 

Gundestrup_cauldron

Kuva: Wikimedia commons

Kaikista padasta esitetyistä tulkinnoista tosin en ollut aivan samaa mieltä. Padassa olevan kuuluisan sarvipäisen mahdollisesti kelttiläistä Cernunnos-jumalaa esittävän hahmon asento ei mielestäni välttämättä vastaa intialaisen joogin istuntaa, koska risti-istunnassa voi toki istua muutenkin. Sen sijaan uskottavammin intialaisista vaikutteista kertovat padan norsua esittävät eläinhahmot.

Gundestrup_Cernunnos

Cernunnos-hahmo. Kuva: Wikimedia commons

Gundestrup_elephants

Norsut Gundestrupin padassa. Kuva: Wikimedia commons

Näyttelyn loppuosa keskittyy roomalaiseen Britanniaan ja Brittein saarten kristillistymiseen varhaiskeskiajalla. Näyttelyn maantieteellinen painopiste siirtyy tässä vaiheessa selvästi Brittein saarille ja esiin tulevat myös alueen muut varhaiskeskiaikaiset asukkaat, kuten anglosaksit, viikingit ja piktit. Walesin kelttiläinen kulttuuri puolestaan jää näyttelyssä hyvin vähälle huomiolle, mikä on hiukan hämmästyttävää ottaen huomioon, että nykypäivänä siellä on ehdottomasti elinvoimaisin kelttiläiseen kieleen nojaava kulttuuri. Roomalaisajan esineistä kiehtovia ovat etenkin jumalien ja jumalataren patsaat, joissa tyypillinen roomalainen jumaluus on saanut joko paikallista uskonnollista perinnettä heijastavia piirteitä tai paikalliseen kieleen perustuvan nimen.

Tässä osassa näyttelyä silmiinpistävää on se, että toisin kuin alkuosassa, esillä eivät ole välttämättä näyttävimmät ja kuuluisimmat esimerkit esineistä. Esimerkiksi Dublinissa Irlannin Kansallismuseossa esillä oleva Ardaghn malja on läsnä ainoastaan sitä mukailevan 1800-luvulla tehdyn maljan muodossa. Näyttelyssä esillä oleva Pyhän Chadin evankeliumikirja 800-luvulta ei myöskään ole koristelunsa puolesta läheskään niin näyttävä kuin tunnetummat Kellsin ja Lindisfarnen evankeliumikirjat.

Evankelista Markuksen ja Luukaksen muotokuvat Pyhän Chadin evankeliumikirjassa. Kuva: Wikimedia commons ja Wikimedia commons

Näyttelyn loppuosassa tulee kuitenkin hyvin esiin se kuinka kelttiläinen ornamentiikka jatkoi elämäänsä varhaiskeskiajan esineistössä, kuten pyhäinjäännöslippaissa, soljissa, käsikirjoituksissa ja kiviristeissä. Näyttelyvieras voikin seurata sitä kuinka tietyt kelttiläiseen taiteeseen yleisesti liitetyt teemat, kuten toisiinsa kietoituvat koristenauhat, kehittyvät ja muuttuvat ajan kuluessa, mutta säilyttävät silti tunnistettavan muotonsa.

Näyttely päättyy osioon, jossa esitellään käsityksiä kelteistä 1700- ja 1800 -luvuilla, jolloin kelttiläisyys löydettiin uudestaan ja menneisyyden keltit esitettiin romantisoidussa ja eksoottisessa valossa samalla tavoin kuin kaukaisten maiden ”jalot villit”. Edinburghin näyttelyssä korostuu ymmärrettävästi etenkin skotlantilainen aineisto ja Skotlannin ”kelttiläisen” identiteetin rakentuminen. Näyttelyn erinomaisena päätöksenä voi pitää viimeisen huoneen seinälle heijastettua videota, jossa skotlantilaisten yliopistojen tutkijat kertovat miten he itse määrittelevät kelttiläisyyden ja mitä se heille merkitsee. Tätä voi pitää mahdollisesti vastineena Lontoon näyttelylle, jota kritisoitiin modernin kelttiläisen perinteen väheksymisestä ja josta saattoi saada sen kuvan, että kelttiläisyys ei oikeastaan merkitse mitään, vaan se on keksitty kategoria, johon voi sisällyttää melkein mitä vaan.

Riders_of_the_Sidhe

John Duncanin romantisoitua keltti-kuvaa heijastava maalaus Riders of the Sidhe vuodelta 1911. Kuva: Wikimedia commons

Itse poistuin näyttelystä yli kahden tunnin kiertämisen jälkeen hyvillä mielen ja tyytyväisenä, että pääsin näkemään sen. Oli todellinen elämys päästä näkemään paikan päällä niin monia kuuluisia esineitä, joiden kuvia olen näyttänyt esimerkiksi luennoillani. Näyttelyn yhteydessä on oma pieni näyttelykauppansa, josta ostin todella perusteellisen yli 300-sivuisen näyttelykatalogin sekä piktien kivipiirroksista löytyvällä ratsastajahahmolla koristellun mukin, josta voin juoda työhuoneellani teetä ja muistella näyttelyä. Myymälässä oli laaja valikoima erilaisin kelttiläisin teemoin koristeltuja esineitä ja kelttiläisistä koruista tehtyjä jäljennöksiä. Lisäksi siellä oli rinta rinnan sekä vakavampaa tutkimukseen perustuvaa kirjallisuutta kelteistä että populaarimpaan kelttikäsitykseen perustuvia kirjasia kelttiläisen taiteen käytöstä omaan hengellisyyden harjoitukseen.

Kategoria(t): Kelttiläinen taide, Museot, Skotlanti | Avainsanat: , | Kommentoi

Kauneutta katsojan silmässä?

Olin viime viikolla työmatkalla Skotlannissa, jossa vierailin sekä Glasgowssa että Edinburghissa. Pidin esitelmän Glasgown yliopistolla ja vierailin siellä Kelvingroven museossa, joka on yksi Skotlannin suosituimpia museoita. Se sisältää sekalaisen valikoiman taidetta, historiallisia esineitä ja luonnontieteellisiä kokoelmia, kuten täytettyjä eläimiä. Olin itse tietenkin kiinnostunein historiallisista kokoelmista ja varsinkin Skotlannin historiaan liittyvistä osioista, mutta myös taidekokoelma teki vaikutuksen. Taideteoksista etenkin Salvador Dalin maalaus Pyhän Johanneksen Kristus ristillä oli vaikuttava.

Esihistoriallista ja keskiaikaista kokoelmaa katsoessani minulle tuli tunne, että myös menneisyyden ihmiset osasivat arvostaa kauneutta esineissään. Esimerkiksi kuvassa olevat Skotlannista löydetyt työkalut noin viiden tuhannen vuoden takaa olivat paitsi varmasti toimivia mutta myös kauniita. Voisi kuvitella, että kivilajit josta ne on valmistettu on valitty ei pelkästään käytännöllisyyttä vaan myös kauneutta ajatellen.

blog1

Nuijan ja kirveen päitä ajalta 2000-3000 eaa.

Kuva: Katja Ritari

Erityisen kauniita olivat nämä kiviset viitisen tuhatta vuotta vanhat pallot, jotka on myöskin löydetty Skotlannista. Ne on selvästi huolella muotoiltu ja koristeltu, mutta niiden käyttötarkoitusta voimme vain arvailla. Olivatko ne jonkinlaisia koristeita vai oliko niillä jonkin käytännöllisempikin tarkoitus?

blog4

Kuva: Katja Ritari

Kierrokseni edetessä viikinkiaikaan ja keskiajalle silmiini osuivat nämä kaksi luusta veistettyä kampaa, jotka kuvaavat hyvin sitä miten myös arkisten käyttöesineiden koristeluun käytettiin aikaa ja vaivaa. Tietenkin kauniisti valmistetut esineet saattoivat samalla toimia myös haluttuina statusesineinä, jotka heijastelivat omistajansa varallisuutta. Mielestäni nämä kammat olivat arkisiksi esineiksi erittäin kauniita varsinkin verrattuna nykyisiin muovikampoihin. Joku on todella nähnyt vaivaa niiden valmistukseen ja koristeluun. Koska arkisetkin käyttöesineet olivat paljon harvinaisempia ja vaivalloisempia valmistaa niitä on varmasti myös arvostettu enemmän kuin nykyisenä tavaran täyteisenä aikana.

Vasemmalla kampa 1100-1200-luvulta ja oikealla kampa 800-1000 -luvulta.

Kuva: Katja Ritari

 

 

 

Kategoria(t): Esihistoria, Museot, Skotlanti, Uncategorized | Avainsanat: | Kommentoi