Kelttiläinen kristillisyys viittaa kristilliseen hengellisyyteen, jonka juuret ovat varhaiskeskiajan kelttiläisillä alueilla. Se voi siis viitata siihen niin historiallisena ilmiönä kuin nykyaikanakin harjoitettuna henglellisyyden muotona. Tässä blogissa käsittelen kelttiläistä kristillisyyttä ennen kaikkea historian näkökulmasta tarkoituksenani kuitenkin antaa tietoa aiheesta suomenkieliselle yleisölle myös nykyajan hengellisyyden tarpeisiin. Kelttiläisyyden voi määritellä monin tavoin, mutta yksinkertaisin määritelmä lienee kielellinen, jonka mukaan käsitteen keltit alle kuuluvat kaikki kelttiläiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä puhuvat kansat. Kelttiläisiä kieliä ovat iiri (Irlanti), gaeli (Skotlanti), kymri (Wales), bretoni (Bretagne), man (Mansaari) ja korni (Cornwall). Näistä kaksi viimeistä on jo kertaalleen kadonnut, mutta ne on herätetty harrastajien voimin uudelleen henkiin. Lisäksi kelttiläiseen kieliperheeseen kuuluu useita jo kuolleita kieliä kuten esimerkiksi lepontti Italiassa ja galli nykyisen Ranskan alueella. Omat tutkimusaiheeni liittyvät lähinnä Irlantiin, joten keskityn tässä blogissa pääasiassa varhaiskeskiajalla Irlannissa harjoitettuihin hengellisyyden muotoihin. Usein törmää käsitteeseen ”kelttiläinen kirkko”, jolla viitataan kelttiläisten alueidein omaperäiseen hengellisyyteen ja Roomasta eroaviin kristillisen elämän painotuksiin. Kyseiseen käsitteeseen liittyy usein romanttinen näkemys kelttiläisestä kirkosta jollain tavalla muusta katolisuudesta eroavana aidompana ja hengellisesti rikkaampana kristillisyyden muotona. Tosiasiassa varhaiskeskiajan Irlannin kristityt pitivät Roomaa kirkkonsa pääpaikkana eivätkö he katsoneet olevansa siitä millään tavoin erillään. Varhaiskeskiajan kirkko oli muutenkin epäyhtenäisempi kuin Katolinen kirkko nykyään. Erot näkyivät varsinkin liturgian ja käytänteiden tasolla eikä ”kelttiläistä kirkkoa” voi pitää sen erilaisempana kuin saman ajan Gallian tai Iberian niemimaan Visigoottien kirkkoakaan.
Pyhiinvaelluksia 