Kadulla luennoimassa irlantilaisten munkkien merimatkoista

Pääsin maanantaina 31.8.2015 puhumaan Helsingin yliopiston avajaisten yhteydessä järjestettyyn Vapaa yliopisto -tilaisuuteen ja samalla kokeilemaan kadulla luennointia. Tilaisuuden ideana oli järjestää lyhyitä luentoja eri aiheista yliopiston Kaisa-kirjaston edessä. Kaiken kaikkiaan tämä oli oikein hauska kokemus ja kadulla luennoiminen onnistui yllättävän hyvin. Oma puheeni tilaisuudessa edusti sellaista tutkimusta, joka ei millään tavalla liitty yhteiskunnallisiin tai ajankohtaisiin aiheisiin, mutta jolla toivottavasti silti voi olla jotain annettavaa ihmisille. Ainakin tämän tilaisuuden kuulijat tuntuivat olevan kovin kiinnostuneita. Puhuin Vapaan yliopiston tilaisuudessa irlantilaisten munkkien merimatkoista ja kirjaan nyt puhumani pohjalta joitakin ajatuksia myös tähän.

Anglo-saksilainen kronikka sisältää vuoden 891 kohdalla merkinnän siitä kuinka kolme irlantilaista pyhiinvaeltajaa saapui Cornwallin rannikolle peräsimettömällä veneellä. Tämä voi herättää kysymyksen miksi kukaan lähtisi merelle ohjauskyvyttömällä aluksella? Mikä tällaisen käytännön kulttuurinen ja uskonnollinen konteksti voisi olla?

Irlantilaisessa lakiperinteessä ohjauskyvyttömällä eli airottomalla ja peräsimettömällä veneellä merelle lähettäminen tunnetaan rangaistuksena. Siinä syyllinen karkotetaan oman sukunsa luota ja siten alueelta, jonka sisällä hänellä on lain suoma turva ja oikeudet, ja hänen hengissä pysymisensä jää kohtalon huomaan. Nämä irlantilaiset lait on kirjoitettu muistiin kristittyjen oppineiden toimesta, mutta niiden juuret ovat esikristillisen ajan yhteiskunnassa.

Rangaistuksen ohella sama käytäntö voi toimia myös vapaaehtoisena katumusharjoituksena. Tällöin kristittyä täydellisyyttä ja synneistä vapaata taivaallista olotilaa tavoitteleva kristitty saattaa vapaaehtoisesti altistaa itsensä askeettisille harjoituksille kuten paastoaminen tai selibaatti. Se, että anglo-saksilainen kronikka kutsuu Conrwalliin saapuneita irlantilaisia matkaajia pyhiinvaeltajiksi viittaa siihen, että he kuuluivat juuri tähän ryhmään.

Latinaksi pyhiinvaelluksesta käytetään termia peregrinatio ja pyhiinvaeltajaa kutsutaan nimellä peregrinus. Sana peregrinus tarkoitti alunperin ”vierasta, ulkomaalaista, muukalaista” ja kristillisessä kontekstissa se viittaa siihen, että kristityn tulisi aina kokea olevansa tässä maailmassa vieras ja muukalainen.

Vuonn 615 kuollut irlantilainen munkki Columbanus toistaa tätä ajatusta muukalaisuudesta ja elämänmittaisesta pyhiinvaelluksesta saarnoissaan. Hän vietti suuren osan elämäsästään kaukana kotoa, Manner-Euroopassa, mihin hän perusti kuuluisat luostarit Luxeuiliin ja Bobbioon, nykyisen Ranskan ja Italian alueelle. Columbanus neuvoi saarnoissaan yleisöön kulkemaan elämän läpi kuin matkalainen tai pyhiinvaeltaja, joka pitää matkansa päämäärän, taivasten valtakunnan, aina mielessään eikä anna matkalla vastaan tulevien maisemien tai asioiden harhauttaa häntä tieltään.

Columbanusta esittävä fresko Brugnaton katedraalissa Italiassa.

Kuva: Wikimedia commons

Ajatus elämänmittaisesta pyhiinvaelluksesta kohti matkalaisen todellista kotia taivaassa oli tyypillinen varhaiskeskiajan irlantilaisille munkeille. Osa heistä toteutti tätä ajatusta lähtemällä kauas kotoa, kuten Columbanus, mutta matka saattoi myös olla sisäinen vailla ulkoista liikkumista. Esimerkiksi Columbanuksen saarnat oli suunnattu hänen omien luostareidensa väelle, eikä niiden ollut tarkoitus kannustaa munkkeja lähtemään vaeltamaan minnekään vaan elämään elämänsä luostarissa pyhiinvaeltajan asenteen omaksuen vailla kiintymystä mihinkään maalliseen.

Irlantilaiset munkit kuitenkin myös vaelsivat sankoin joukoin sekä anglo-saksiseen Englantiin että Manner-Eurooppaan. Toinen suunta, johon he lähtivät, oli meri. Varhaiskeskiajan irlantilaisessa luostarikristillisyydessä Egyptin erämaaisien ja -äitien mallilla oli suuri vaikutus siihen, miten luostarielämä ymmärrettiin. Irlannissa erämaan paikan vain otti meri ja sen syrjäiset saaret. Irlantilaiset munkit purjehtivat aina Islantiin ja Färsaarille asti etsiessään syrjäisiä paikkoja, joissa keskittyä Jumalan palvelemiseen ja mietiskelyyn kaukana maailman hälystä. Islantilaiset saagat kertovat, että norjalaisten asuttaessa Islantia, siellä asui jo irlantilaisia munkkeja, joita he kutsuivat nimellä papar.

Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet niin kauas vaan syrjäisiä saaria löytyi lähempääkin. Tunnetuin näistä karuille saarille perustetuista luostareista lienee Irlannin lounaisrannikolla sijaitseva Skellig Michael. Sen jyrkille rinteille munkit rakensivat kiviset majansa ja elivät siellä syöden kalaa, merilintuja ja kivien suojaisissa väleissä kasvattamiaan kasviksia. Vielä nykyäänkin saarelle pääsee maihin vain hyvällä säällä, joten voi vain kuvitella miten eristyksissä munkit ovat siellä keskiajalla eläneet.

Skellig Michael                                                        Munkkien majoja Skellig Michaelilla

Kuva: Wikimedia commons                                   Kuva: Wikimedia commons

Meren syrjäisille saarille tai vieraille maille lähteminen tarkoitti keskiajalla hyvin konkreettisesti kaiken tutun ja turvallisen taakseen jättämistä ja Jumalan suojelukseen heittäytymistä. Vierailla mailla kulkijalla ei ollut minkäänlaista lain suomaa turvaa ja varsinkin pakanoiden asuttamilla alueilla vastaanotto saattoi olla hyvinkin vihamielinen. Merellä hengissä pysyminen myrskyissä ja karuilla saarilla oli varmasti epävarmaa. Ainoastaan Jumala saattoi tuoda turvan kulkijalle.

Advertisement