Áes sídhe eli haltiakumpujen asukkaat

Tämä kirjoitus jatkaa Suomi-Irlanti seuran Shamrock lehdessä julkaistujen irlantilaista mytologiaa käsittelevien juttujeni sarjaa. Tämä juttu julkaistiin Shamrockin numerossa 3/2019.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin keskiaikaisesta Irlannin valloitusten kirjasta eli Lebor Gabála nÉrennistä, joka kertoo Irlannin myyttisen historian toinen toistaan seuraavien valloitusten muodossa. Tarinan lopussa Irlanti jaettiin milesialaisten eli irlantilaisten esi-isien ja yliluonnollisia voimia omaavan Tuatha Dé Danann kansan välillä niin, että milesialaiset asuttavat maan yläpuolisen ja Tuatha Dét alapuolisen osan. Irlantilaisessa keskiaikaisessa perinteessä ja myöhemmässä kansanperinteessä tunnetaan useita tarinoita, joissa nämä maanalaisen valtakunnan yliluonnolliset asukkaat esiintyvät. Heidät tunnetaan nimellä Áes sídhe eli síd-kumpujen väki. Nämä maisemasta selvästi erottuvat kummut olivat usein esihistoriallisia hautakumpuja kuten Brú na Bóinne Boyne-joen laaksossa Meathin kreivikunnassa.

Neoliittinen hautakumpu Tipperaryn maakunnassa. Kuva: Wikimedia commons

Yksi tarinatyyppi, joka kertoo sankareiden seikkailuista síd –kumpujen maailmaan tunnetaan nimellä echtrae eli seikkailut tai matkat. Tyypillinen esimerkki näistä tarinoista on Echtra Nerai eli Neran matka, jossa Nera niminen soturi vastaa kuningas Ailillin haasteeseen ja menee Samhain-yönä sitomaan pajunvitsan hirressä roikkuvan ruumiin jalkaan. Kuten Halloweenin kelttiläistä esikuvaa Samhainia käsittelevässä kirjoituksessani jo kerroinkin vuoden pimeän puoliskon avaava Samhain loka-marraskuun taitteessa oli yksi kelttien neljästä vuodenkierron tärkeimmästä juhlasta. Samhain on nykyisen Halloweenin kelttiläinen esimuoto ja silloin tämän- ja tuonpuoleisen porttien uskottiin olevan auki ja yliluonnollisten olentojen liikkeellä, joten Ailillin asettama haaste mennä yksin pimeään yöhön seurustelemaan ruumiiden kanssa juuri tänä ajankohtana oli erityisen haastava. Nera yritti kaksi kertaa sitoa pajunvitsan hirtetyn miehen jalkaan, mutta aina solmu aukesi saman tien. Kolmannella kerralla kuollut mies rupesi puhumaan ja avuliaasti antamaan neuvoja opastaen Neraa, että hänen pitäisi kiinnittää vitsa jalkaan vaarnalla niin se pysyisi kiinni. Kiitokseksi neuvosta ruumis pyysi Neraa kantamaan tämän reppuselässään lähimpään taloon juomaan, koska hän oli ollut kovin janoinen kuollessaan. Ensimmäinen vastaan tullut talo oli kuitenkin tulisen järven ympäröimä eikä se kelvannut ruumiille, joten Nera ja hänen selässään oleva matkustaja jatkoivat matkaa. Seuraavaa taloa ympäröi järvi eikä sekään kelvannut, mutta kolmanteen he menivät sisälle ja ruumis joi tuvassa olleista pesuammeista. Juotuaan hän sylkäisi loput juomat talon asukkaiden päälle niin että he kuolivat. Tämän jälkeen Nera palautti ruumiin hirttopuulle ja palasi itse Cruachanin linnoitukselle. Nera kuitenkin löysi linnoituksen poltettuna ja kasan irrotettuja sotureiden päitä sen edestä. Hän lähti seuraamaan hyökkääjien joukkoa, joka johti hänet maanalaiseen valtakuntaan johtavalle luolalle. Siellä sen hallitsija pyysi Neraa tulemaan esiin ja esittäytymään. Sen jälkeen hän neuvoi Neraa menemään eräälle talolle, jossa asui yksinäinen nainen ja sanomaan kuninkaan lähettäneen hänet. Nera teki näin ja jonkin ajan kuluttua nainen pyysi Neraa kertomaan seikkailuistaan. Nera kertoi kuinka oli löytänyt linnoituksen poltettuna ja seurannut hyökkääjiä maan alle. Nainen sanoi, ettei näin ollut vielä tapahtunut, vaikka Nera luuli olleensa maan alla jo kolme päivää ja yötä. Nera voisi siten palata maan päälle varoittamaan kumppaneitaan olemaan varuillaan hyökkääjien varalta Samhain-yönä. Neran pohtiessa miten hänen kumppaninsa uskoisivat hänen tarinaansa vierailusta Síd-kummussa, nainen neuvoi häntä ottamaan mukaansa kesän kasveja mukaansa, koska maan päällä oli talvi alkamassa. Nera teki työtä käskettyä ja otti mukaansa valkosipulin, kääpiöesikon ja saniaisen. Nainen kertoi vielä olevansa raskaana Neralle ja neuvoi tätä lähettämään varoituksen hänelle sitten kun ihmiset olisivat hyökkäämässä Sídhiin niin että Nera voisi pelastaa maanalaisen perheensä ja karjansa. Nera palasi maan päälle ja löysi kumppaninsa linnoituksesta aivan kuin yhtään aikaa ei olisi kulunut hänen lähdöstään.

Irlantilaisissa tuonpuoleista koskevissa tarinoissa tyypillistä on se, että aika siellä kulkee eri tavalla kuin tässä maailmassa ja siellä on aina kesä. Joskus aika siellä kulkee nopeammin kuten Neran tarinassa ja joskus taas hitaammin niin että sankareiden oltua muutaman päivän tuonpuoleisessa tässä maailmassa onkin kulunut vuosia. Haltiakumpujen lisäksi tuonpuoleiseen maailmaan voi päästä myös muita teitä kuten järvien kautta tai purjehtimalla, mutta näistä vetisemmistä teistä kerron lisää myöhemmin. Tyypillinen tapa päätyä tuonpuoleiseen on kohdata yliluonnollinen nainen, jota muut eivät välttämättä näe tai kuule ja joka saa sankarin valtaansa. Lähtiessään nainen antaa sankarille esimerkiksi omenan, joka ravitsee sankaria seuraavan vuoden ajan, kunnes nainen palaa ja sankari lähtee hänen mukaansa palaamatta tähän maailmaan koskaan. Tuonpuoleinen tunnettiin erilaisilla nimillä, kuten Tír na nÓg eli nuoruuden maa, Tír na mBeo eli elävien maa ja Mag Mell eli ilojen kenttä. Sen asukkaiden uskottiin olevan ikuisesti nuoria ja kauniita sekä elävän lähes ikuisesti.

John Duncanin maalaus Rides of the sidhe vuodelta 1911. Kuva: Wikimedia commons

Irlantilainen perinne haltiakummuista ja niiden asukkaista on elänyt pitkälle modernille ajalle saakka ja kansanperinteessä tunnetaan paljon tarinoita heistä. Sídhien asukkaiden kanssa kannatti pysytellä hyvissä väleissä sillä heidän uskottiin pystyvän tuomaan talolle vaurautta, mutta myös aiheuttamaan onnettomuuksia, jos heitä loukkasi. Sen vuoksi haltiakumpujen luokse saatettiin viedä esimeriksi maitoa tai muita maatalouden tuotteita ja haltiakummun tuhoamisen uskottiin tuottavan huonoa onnea. Ehkä tunnetuin haltiakumpujen asukki lienee bean sídhe (sídhin nainen) eli banshee, joka ulvonnallaan ennusti kuolemaa taloon. Erityisen sairaalloisen vauvan voitiin myös uskoa olleen vaihdokas, jonka haltiat olivat jättäneet viemänsä ihmislapsen tilalle.

 

 

Advertisement

Lebor Gabála nÉrenn – Irlannin myyttinen historia

Olen kirjoittanut Suomi-Irlanti seuran lehteen Shamrockiin sarjaa irlantilaisesta keskiaikaisesta tarinaperinteestä ja tämä kirjoitus julkaistiin Shamrockin numerossa 2/2019.

Lebor Gabála nÉrenn eli suomennettuna Irlannin valloitusten kirja on keskiaikainen teksti, joka kertoo Irlannin myyttisen historian toinen toistaan seuranneiden valloitusten muodossa aina maailman luomisesta alkaen. Tekstistä on useita eri versioita, joista varhaisin meille säilynyt on kirjoitettu 1000-luvulla. Varhaisimmat viittaukset joihinkin Lebor Gabálan elementteihin kuitenkin löytyvät jo 800-luvulta. Lebor Gabála perustuu kristilliseen käsitykseen maailman historiasta, mutta se sisältää myös mahdollisesti esikristillisiä elementtejä, koska osa tarinassa esiintyvistä kansoista edustaa esikristillisiä jumaluuksia. Keskiaikaiset kirjoittajat saattoivat pyrkiä tarinalla luomaan irlantilaisille Raamatun israelilaisia tai antiikin roomalaisia vastaavan eeppisen historian, joka yhdistelee kristillistä ja esikristillistä käsitystä historiasta. Tällaisen historian avulla irlantilaisille voitiin luoda yhtenäinen kansallinen identiteetti saaren poliittisesta jakautuneisuudesta huolimatta. Kertomalla tarinaa kaikkien irlantilaisten jakamasta historiasta ja yhteisistä esi-isistä voitiin alkuperältään todennäköisesti etnisesti moninainen kansa yhdistää.

Lebor Gabálan rungon muodostaa siis kuuden eri kansan saapuminen saarelle yksi toisensa perään. Tarinan alku seuraa vanhatestamentillistä käsitystä maailman luomisesta ja varhaisesta historiasta. Keskiaikaisen ymmärryksen mukaan kaikkien eurooppalaisten esi-isä oli Nooan poika Jaafet. Jaafetista pääsemme hänen pojanpojanpoikaansa Fénius Farsaidiin, joka oli Lebor Gabálan mukaan Skyyttien kuningas ja yksi Baabelin tornin 72 rakentajasta. Irlantilaisissa tarinoissa hänet esitetään iirin kielen isänä, koska Baabelin tornin kaaduttua kielet eriytyivät 72 eri kieleksi ja Fénius käski seuraajiensa kerätä kaikista kielistä parhaat puolet, joista hän sitten yhdisti iirin kielen. Keskiaikaiset irlantilaiset oppineet eivät siis nähneet iiriä millään tavalla vähäisempänä kuin oppineisuuden kieli latina, vaan he olivat ylpeitä omasta perinteestään. Féniusin poika Nél puolestaan meni naimisiin faaraon tyttären Scotan kanssa ja he saivat pojan nimeltä Goídel Glás. Toisten versioiden mukaan juuri Goídel on se, joka koosti iirin kielen. Joka tapauksessa Goídelia pidetään gaelilaisten siis irlantilaisten esi-isänä. Goídelin jälkeläiset lähtivät Egyptistä samaan aikaan israelilaisten kanssa ja asettuivat Skyytiaan, josta he myöhemmin lähtivät vaeltamaan ympäri Eurooppaa viettäen seuraavat 440 vuotta vaeltavaa elämää ja etsien omaa luvattua maataan samalla tavoin kuin israelilaiset vaelsivat erämaassa Mooseksen johdolla 40 vuotta.

Kaiken tämän aikana Irlannin valloitukset alkavat. Ensimmäiset ihmiset, jotka saapuivat Irlantiin tulivat sinne jo ennen tulvaa paetakseen veden nousemiselta Cessairin, Nooan pojantyttären johdolla. Matkalla kaksi heidän kolmesta laivastaan kuitenkin upposi ja perille selvisivät vain Cessair ja 49 muuta naista sekä 3 miestä. Tulvan tullessa kuitenkin ainoa, joka selvisi on yksi miehistä Fintán. Hän muuttui ensin loheksi ja sitten kotkaksi ja haukaksi eläen näin seuraavat 5 500 vuotta.

300 vuotta myöhemmin saarelle saapui joukkoineen Partholón, Nooan jälkeläinen Magogin kautta. He toivat saarelle maanviljelyksen ja raivasivat sen asuttavaksi. He onnistuivat voittamaan taistelussa saarella asuneen yliluonnollisen hirviökansan fomorialaiset, mutta joutuivat lopulta itse jonkinlaisen kulkutaudin tappamiksi.

Seuraava joukko saapui 30 vuotta myöhemmin Nemed-nimisen miehen johdolla. Hän oli myös Magogin jälkeläisiä. Nemedin joukko joutui fomorialaisten alistamaksi ja heidän oli luovutettava joka vuosi Halloweenin kelttiläisen esimuodon samhain -juhlan aikan 2/3 lapsistaan, viljastaan ja maidostaan fomorialaisille. Lopulta Nemedin joukot nousivat fomorialaisia vastaan taistelussa, jossa suurin osa heistä menehtyi ja vain 30 miestä pääsi pakenemaan laivoillaan Irlannista.

Osa heistä pakeni Kreikkaan, missä he tulivat kreikkalaisten orjuuttamiksi. 230 vuotta myöhemmin nämä Nemedin jälkeläiset purjehtivat takaisin Irlantiin. Heidät tunnetaan nimellä Fir bolg ja he jakoivat Irlannin 4 muinaiseen provinssiin: Munster, Connacht, Ulster ja Leinster.

Ne Nemedin jälkeläiset, jotka pakenivat pohjoiseen, tunnetaan nimellä Tuatha Dé Danann. Heillä oli yliluonnollisia voimia ja he perustuvat todennäköisesti joihinkin Irlannin esikristillisiin jumaluuksiin. He palasivat vuorostaan Irlantiin ratsastaen tummilla pilvillä ja voittivat saarelle jo aiemmin asettuneet Fir bolgit taistelussa. Fir bolgit saivat valita minkä pronvinssin he pitivät Tuatha Dén valloittaessa loput saaresta ja he asettuivat Connachtiin.

Irlannin viimeiset myyttiset valloittajat milesialaiset purjehtimassa Irlantiin (maalaus vuodelta 1910 T.W. Rollestonin teoksesta Myths and Legends of the Celtic Race).

Kuva: wikimedia commons

Tällä välin gaelilaiset olivat päätyneet vaelluksensa päätteeksi Iberian niemimaalle, mihin heidän johtajansa Breogán oli perustanut Brigantia nimisen kaupungin. Hän rakensi sinne korkean tornin, jonka huipulta hänen poikansa Íth näki kaukana häämöttävän saaren, Irlannin. Íth purjehti sitten Irlantiin muutama mies seuranaan ja saarella Tuatha Dén kolme kuningasta ottivat hänet vastaan. Jostain syystä nimetön hyökkääjä kuitenkin tappoi Íthin ja hänen kumppaninsa pakenivat Irlannista. Íthin kuolemasta kuultuaan Breogánin seuraajat kokosivat suuren joukon hyökkäämään Irlantiin ja kostamaan Íthin tapon. Tästä eteenpäin heidät tunnetaan nimellä Míl Espáinen pojat eli milesialaiset ja heitä pidetään keskiajan irlantilaisten esi-isinä. Nimitys milesialaiset tulee todennäköisesti latinan sanoista Miles Hispaniae eli hispanian soturit. Milesialaiset taistelivat Tuatha Dén joukkoja vastaan ja lopulta he sopivat jakavansa saaren niin että milesialaiset saivat saaren maan päällisen puolen ja Tuatha Dét asettuivat asumaan sen alle haltiakumpuihin, joista kerron enemmän myöhemmin.

Lughnasadh – kelttien sadonkorjuun juhla

Kuten monissa muissakin maatalousyhteiskunnissa myös kelttien vuodenkierto perustui maatalouden  vuotuiseen sykliin. Elokuun ensimmäisen päivän paikkeilla vietettiin sadonkorjuun juhlaa nimeltään Lughnasadh ja se oli yksi kelttien neljästä vuotuisesta pääjuhlasta, joita olivat lisäksi Halloweenin esikuva Samhain marraskuun alussa, helmikuun alun Imbolc, sekä kesän alun Beltane vapun tienoilla.

Irlantilaisessa mytologiassa Lughnasadh liitetään Lugh nimiseen esikristilliseen jumalaan, joka on yksi kelttien tärkeimmistä jumalista. Lugh kuuluu Túatha Dé Danann jumalien joukkoon ja häne tunnetaan soturina ja monien eri taitojen mestarina. Tarinoiden mukaan Lugh perusti Lughnasadhin muistojuhlana äidilleen tai kasvattiäidilleen (tarinoiden eri versiot kertovat tarinan hieman eri tavoin) Tailtiulle, joka oli kuollut uupumukseen raivattuaan Irlannin tasangot sopiviksi maanviljelykselle. Tailtiu oli siis jonkinlainen luojajumala, joka valmisti maan sopivaksi ihmisille. Tarinoissa Lughanasadhin aikaan pidettiin Óenach Tailten niminen kokoontuminen Tailten-nimisellä paikkakunnalla (nyk. Teltown) Meathin kreivikunnassa Irlannin itäosassa. Kokoontumisen yhteydessä käytiin kauppaa, jaettiin oikeutta, esitettiin musiikkia ja tarinan kerrontaa, etsittiin puolisoa, sekä pidettiin erilaisia urheilukilpailuja.

Kolmikasvoista jumalaa esittävä Ranskasta löydetty veistos, joka mahdollisesti esittää Lughia.

Kuva: Wikimedia commons

Keskiaikaisten lähteiden ja modernimman kansanperinteen mukaan Lughnasadhin juhlintaan liittyi ensimmäisen viljan rituaalinen leikkaaminen ja sen hautaaminen korkealle paikalle, sekä uudesta sadosta valmistettu ateria. Joillakin seuduilla Lughnasadhin viettoon kuului myös härän rituaalinen teurastaminen. Kansanperinteessä Lughansadhin yhteydessä toistuva teema on kahden jumalan välinen taistelu sadosta: Crom Dubh vartioi satoa ja haluaa pitää sen itsellään ja Lugh pyrkii anastamaan sen jakaakseen ihmiskunnalle. Kristillisessä perinteessä Lughin tilalla on Pyhä Patrick ja Crom Dubh on muuttunut ilkeäksi tilalliseksi, joka vastustaa pyhimystä. Tätä perinnettä heijasti joillakin seuduilla harrastetut kilpailut, joissa kaksi joukuetta kokoontui kilpailemaan toisiaan vastaan.

Lughnasadhin vietto jatkui pitkälti uudelle ajalle asti esimeriksi perinteenä kokoontua korkeille paikoille tanssimaan, laulamaan ja nauttimaan uuden sadon antimia. Samalla nuoriso myös saattoi etsiä puolisoa itselleen. Kansanperinteelle saatettiin myös antaa kristillinen merkitys. Yksi kuuluisimmista näistä on perinne kiivetä Croagh Patrick -vuorelle heinäkuun viimeisenä sunnuntaina. Toinen kristillinen perinne oli pyhimyksille omistettujen pyhien kaivojen kiertäminen myötäpäivään Lughansadhin yhteydessä.

Cú Chulainn – Irlantilainen supersankari

Lupauduin kirjoittamaan Suomi-Irlanti seuran Shamrock-lehteen keskiaikaisia irlantilaisia taruja ja mytologiaa käsittelevän sarjan. Tämä on ensimmäinen sarjan kirjoituksista ja se julkaistiin alkuvuodesta Shamrockin numerossa 1/2019.

Irlantilaisten eepokseksi usein kutsuttu keskiaikainen tarina Táin Bó Cuailgne eli ”Cooleyn karjanajo” kertoo Ulsterin ja Connachtin välisestä taistelusta. Kaikki saa alkunsa, kun Connachtin kuningatar Medb haluaa ryöstää Ulsterin kuuluisan härän Donn Cuailgnen, jotta hänen omaisuutensa olisi yhtä suuri kuin hänen puolisonsa kuningas Ailillin, jolla on oma härkänsä Finnbhennach. Samaan aikaan Ulsterin sotakuntoiset miehet ovat vaipuneet jonkinlaiseen koomaan kirouksen seurauksena niin että ainoa, joka voi taistella Connachtin joukkoja vastaan on teini-ikäinen Cú Chulainn. Hän on säästynyt kirouksen vaikutukselta, koska parrattomuutensa vuoksi häntä ei lasketa vielä sotakuntoiseksi. Onneksi Cú Chulainn on eräänlainen supersankari, joten hän yksin pystyy vastaamaan kokonaista sotajoukkoa.

J.C. Leyendeckerin maalaus Cú Chulainnista taistelussa vuodelta 1911.

Kuva: Wikimedia commons

Táin Bó Cuailgnen tarina sijoittuu esihistorialliselle ajalle jonnekin ajanlaskun ensimmäisille vuosisadoille, mutta se on säilynyt useina hiukan toisistaan poikkeavina keskiaikaisina versioina. On vaikea sanoa, kuinka paljon tarinasta todellisuudessa juontaa juurensa esihistorialliselle ajalle, mutta todennäköisesti se on muodossa tai toisessa ollut olemassa suullisina versioina jo kauan ennen muistiin kirjoittamista. Vanhin tarinasta säilynyt käsikirjoitusversio on 1000-luvun lopulta, mutta kielellisin perustein on tultu siihen tulokseen, että tarina on todennäköisesti kirjoitettu ensimmäisen kerran muistiin jo joitakin vuosisatoja aikaisemmin, mahdollisesti jo 700-luvulla. Joissakin 1000-lukua vanhemmissa teksteissä myös viitataan joihinkin Táinin hahmoihin ja tapahtumiin, mikä kertoo siitä, että ne ovat olleet tunnettua perinnettä jo silloin.

Varsinaisen Táinin lisäksi samaan tarinaperinteeseen liittyy useita itsenäisiä tarinoita, jotka selittävät joitakin Táinin tapahtumia ja kertovat niiden taustoja. Tällaisia tarinoita on esimerkiksi Ces noinden Ulaid, ”Ulsterilaisten yhdeksänpäiväinen sairaus”, joka selittää sitä minkä vuoksi ainoastaan Cú Chulainn oli kykenevä puolustamaan Ulsteria Táinin tapahtumien aikana. Tarinan mukaan rikas mies Cruinniuc asui yksin poikiensa kanssa, kun (mahdollisesti yliluonnollinen) nainen tuli asumaan hänen luokseen. Kaikki sujui hyvin, kunnes oli aika mennä Ulsterin asukkaiden vuotuiseen kokoontumiseen. Tämä nimetön nainen neuvoi Cruinniucia, että tämä ei kehuskelisi uuden vaimonsa kyvyillä. Mies ei tietenkään kuunnellut, vaan rupesi ylpeilemään vaimonsa nopeudella kun tuli juoksukilpailujen aika. Nainen oli tämän vuoksi pakotettu juoksemaan, vaikka olikin raskaana. Ruvetessaan synnyttämään kaksosia kesken juoksun hän kirosi kaikki tuskanhuutonsa kuulijat naisia ja lapsia lukuun ottamatta niin että hädän hetkellä he itse joutuisivat vastaavien tuskien valtaan.

Táiniin liittyy myös sarja kertomuksia, jotka kuvaavat Cú Chulainnin lapsuutta ja nuoruutta. Kunnon sankarin tavoin hän luonnollisesti osoittaa kykynsä jo nuorena. Cú Chulainnin nimestä esimerkiksi kerrotaan, kuinka Culand-seppä kutsui Ulsterin kuninkaan Conchobarin seurueineen juhliin. Matkalla Conchobar ohitti niityn, jolla nuoret pojat kisailivat painissa ja nykyisen hurlingin kaltaisessa mailapelissä. Hän oli niin vaikuttunut Cú Chulainnin (joka siihen aikaan tunnettiin vielä syntymänimellään Sétanta) kyvyistä, että kutsui tämän parhaiden sotureidensa mukana juhliin. Cú Chulainn vastasi, että tulisi perässä kunhan olisi ehtinyt pelata pelin loppuun. Tulleessaan Culandin luokse Conchobar unohti kertoa, että Cú Chulainn oli vielä tulossa ja Culand sulki asumuksensa portit ja päästi hurjan vahtikoiransa pihalle. Cú Chulainnin tullessa paikalle koira hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta poika otti sitä kurkusta kiinni ja löi koiran pylvästä vasten niin että se kuoli. Kaikki olivat vaikuttuneita pojan teosta, mutta Culand suri sitä, että uuden vahtikoiran kasvattamiseen menisi aikaa ja sillä aikaa hänen talonsa olisi suojaton. Tällöin Cú Chulainn lupasi toimittaa vahtikoiran virkaa niin kauan kunnes uusi koira olisi koulutettu. Sen vuoksi häntä siitä eteenpäin kutsuttiin nimellä Cú Chulainn eli Culandin hurtta.

 

Stephen Reidin 1900-luvun alun piirrooksia nuoresta Cú Chulainnista.

Kuva: Wikimedia commons ja Wikimedia commons

Varsinaisen Táinin pääosan muodostaa sarja episodeja, joissa 17-vuotias Cú Chulainn kohtaa taistelussa Connachtin sotureita yksi kerrallaan. Taistellessaan Cú Chulainn muistuttaa viikinkien berserkkejä, jotka menevät erityiseen raivon tilaan taistelun aikana. Hänen ulkomuotonsa muuttuu kammottavaksi: hänen toinen silmänsä pienenee ja toinen suurenee valtavaksi, suu aukeaa ammolleen niin että hampaat paljastuvat ja hiukset nousevat pystyyn niin että niiden kärjistä tulee kipinöitä. Táinin traagisin osa kertoo siitä, kuinka Cú Chulainnin kasvatti-isä Fergus on perheineen päätynyt maanpakoon Connachtiin ja taistelee siksi heidän puolellaan. Kohdatessaan Fergusin taistelussa Cú Chulainn väistyy kasvatti-isän luvattua tälle palveluksen heidän kohdatessaan seuraavan kerran. Lopulta Cú Chulainn kohtaa parhaan ystävänsä ja kasvattiveljensä Ferdiadin ja joutuu tappamaan tämän taistelussa joen kahluupaikalla, joka myöhemmin saa nimen Áth Fhir Diadh, ”Ferdiadin kahlaamo”. Vähitellen Ulsterin soturit alkavat toipua tuskistaan ja seuraa suuri taistelu, jonka tuoksinassa Fergus ja Cú Chulainn jälleen kohtaavat. Lupauksensa mukaisesti Fergus joukkoineen perääntyy, minkä seurauksena Connachtin joukot joutuvat sekasortoon ja häviävät. Táinin lopussa Connachtin ja Ulsterin kaksi valtavaa härkää, joista koko tarina alkoi, pääsee vielä vapaaksi ja taistelevat keskenään kulkien ympäri Irlantia ja saaden aikaan koko joukon paikan nimiä, jotka liittyvät härkien toisistaan irrottamiin ruumiin osiin.

Stephen Reidin piirros Ferdiadin kuolemasta. Kuva: Wikimedia commons

Cú Chulainnin tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan hänestä kerrotaan myös joukossa muita tarinoita, joissa hän esimerkiksi päätyy tappamaan oman poikansa, joka on kasvanut muualla ja sen vuoksi Cú Chulainn ei tunnista tätä. Cú Chulainnin kuolemasta taas kerrotaan, kuinka hän ennen kuolemaansa on pakotettu rikkomaan tabunsa (iiriksi geiss tai monikossa gessa) esimerkiksi syömällä koiran lihaa. Tämä on irlantilaisissa sankaritarinoissa tyypillinen teema, jolla ennakoidaan sankarin kuolemaa. Haavoituttuaan kuolettavasti taistelussa Cú Chulainn sitoo itsensä kivipaateen, jotta voi kuolla seisten ja vihollisensa kohdaten. Ne, jotka ovat vierailleet Dublinin pääpostitoimistossa ovat saattaneet nähdä siellä olevan kuuluisan veistoksen, joka kuvaa Cú Chulainnin kuolemaa.

Cú Chulainnin patsas GPO:ssa. Kuva: Wikimedia commons

Pääsiäisen ajankohdan ongelma

Moni on huomauttanut, että tänä vuonna pääsiäinen on harvinaisen myöhään, vasta juuri ennen vappua, mutta mistä tämä johtuu. Useimmat juhlapäivät kalenterissamme osuvat aina samaan päivään, mutta pääsiäinen ja siihen liittyvät pyhät ovat liikkuvia eli niiden ajankohta vaihtelee vuodesta toiseen. Pääsiäisen ajankohdan laskemiseen liittyi yksi varhaiskeskiajan suurista kiistakysymyksistä, joka usein on nähty kelttiläistä kristillisyyttä muista keskiajan kristillisistä suuntauksista erottavana tekijänä.

Pääsiäisen ajankohdan määrittelyn nyrkkisääntö on, että pääsiäissunnuntai on kevätpäiväntasausta seuraavana täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina. Jeesuksen kuolema tapahtui juutalaisen pesah-juhlan aikaan, joten kristillisen pääsiäisen ajankohta juontaa juurensa juutalaiseen kalenteriin. Juutalainen kalenteri on lunisolaarinen eli se seuraa sekä auringon että kuun liikkeitä toisin kuin Rooman valtakunnassa käytetty juliaaninen kalenteri, sekä nykyinen 1500-luvulla käyttöön otettu gregoriaaninen kalenteri, jotka perustuvat auringon liikkeisiin. Tämä tarkoittaa, että kalenterien yhteen sovittamiseksi ja pääsiäisen ajankohdan määrittämiseksi tarvittiin monimutkaisia laskelmia. Varsinkin kun myöskään kalenterin määrittämä ja todellinen astronominen kevätpäiväntasaus ja täysikuu eivät aina osu samoille kohdille.

Kristinuskon erottautuessa juutalaisuudesta erilliseksi uskonnoksi kristityt ryhtyivät kiistelemään oikeasta tavasta määritellä pääsiäisen ajankohta. Ongelman ratkaisemiseksi kehittyi oma matematiikan alalajinsa, joka tunnettiin nimellä computus eli laskenta. Pääsiäisen suuren kristillisen merkityksen vuoksi kysymys sen ajankohdasta oli äärimmäisen tärkeä ja sen vuoksi computus oli arvostettu oppineisuuden laji. Vähitellen suosituimmaksi malliksi nousi niin kutsuttu aleksandrialainen laskenta, joka perustui 19 vuoden sykliin. 500-luvun alussa Dionysius Exiguus yhdisti aleksandrialaisen laskennan julianiisen kalenteriin ja tämä niin kutsuttu dionysiaaninen malli otettiin käyttöön Roomassa. Sitä ennen käyttettyjä malleja oli ollut useampia ja esimerkiksi Brittein saarilla dionysiaanisen mallin sijaan jatkettiin vanhemman 84 vuoden sykliin perustuvan Latercus-kalenterin käyttöä. Samalla tavoin Galliassa ja Iberian niemimaalla suosiossa säilyi aina 700-luvulle saakka Viktorius Akvitanialaisen vuonna 457 kehittämä 532 vuoden sykliin perustuva malli.

Brittein saarilla nämä erilaiset mallit törmäsivät anglosaksien käännytyksen myötä. Englannin eteläosia oli käännytetty Paavi Gregorius Suuren vuonna 595 lähettämien lähetyssaarnajien toimesta, kun taas sen pohjoisosat olivat vahvan irlantilaisen vaikutuksen alaisina. Skotlannin länsiosat, niin kutsuttu Dál Riada, olivat irlantilaisten asuttamia ja heidän vaikutuksensa Englannin pohjoisosan Northumbriassa oli vahvaa varsinkin irlantilaisen Pyhän Columban perustaman Ionan luostarin kautta. Tämän seurauksena osassa anglosaksien kuningaskuntia seurattiin roomalaista tapaa ja osassa irlantilaista. Erilaisten laskukaavojen seurauksena Northumbrian hovissa eteläistä tapaa seuraava Kuningatar Eanfled vietti vasta Palmusunnuntaita ja siten paaston aikaa, kun taas nuoruudessaan Ionassa maanpaossa ollut Kuningas Oswiu nautti Pääsiäissunnuntain juhla-ateriaa. Tämän ongelman ratkaisemiseksi Oswiu kutsui vuonna 664 koolle Whitbyn synodin, jossa molemmat osapuolet saivat pitää puheenvuoronsa. Irlantilaisia edusti Piispa Colmán, joka vetosi siihen että myös Ionan luostarin perustaja Columbanus seurasi 84 vuoden kalenteria ja hänen pyhyytensä toimisi takeena käytetyn kalenterin oikeaoppisuudesta. Vastapuolta edusti Northumbrialainen kirkonmies Wilfrid, joka oli vastikään palannut Roomasta. Hän vetosi siihen, että hänen edustamansa laskentamalli tuli Roomasta, Pietarin ja Paavalin kaupungista, ja se edusti kirkon universaalia käytäntöä, jota seurattiin aina Egyptissä saakka. Lisäksi hän sanoi, että Columbanuksen erehdys oli ymmärrettävä, koska hänen elinaikanaan 500-luvulla ei tiedetty paremmin, mutta hänen nykyiset seuraajansa eivät voisi vedota samaan selitykseen vaan heidän pitäisi tietää paremmin. Kuultuaan nämä perustelut Oswiu katsoi parhaaksi myöntyä Pietarin auktoriteetin edessä ja valita roomalaisen käytännön.

Whitbyn synodi on usein esitetty ”kelttiläisen” ja ”roomalaisen” kirkon yhteentörmäyksenä. Lisäksi sen merkitystä on suurenneltu osittain johtuen siitä, että synodista vajaa sata vuotta myöhemmin kirjoittanut englantilainen historioitsija Beda antaa sille suuren merkityksen osana englannin kirkon yhtenäisyyden kuvaustaan. Tosiasiassa Whitbyn synodi oli vain yksi lukuisista synodeista, joissa pääsiäisen ajankohtaa käsiteltiin, ja Oswiun päätös koski vain hänen oman valtakuntansa Northumbrian kirkkoja. Irlantilaiset eivät myöskään olleet yhteneväisiä käytänteissään, vaan ainakin Irlannin eteläosien kirkot olivat siirtyneet roomalaiseen malliin jo 630-luvulla Mag Lénen synodin seurauksena. Iona ja sitä seuraavat Pohjois-Irlannin kirkot pitäytyivät perinteisissa tavoissaan vuoteen 715 saakka, jolloin he omaksuivat siinä vaiheessa lähes universaalin roomalaisen käytännön.

Vanhassa mallissa pitäytymisessä ei myöskään ollut kyse ainoastaan itsepäisyydessä ja vanhakantaisuudessa. Irlantilaiset oppineet olivat erittäin edistyneitä ja tietoisia vaihtoehtoisista pääsiäisen laskutavoista. Esimerkiksi nykyisen Ranskan ja Italian alueilla 500-600 -lukujen vaihteessa vaikuttanut irlantilainen munkki Columbanus puolusti maanmiestensä tapaa laskea pääsiäinen kirjeessään Paavi Gregorius Suurelle sanoen, että irlantilaiset oppineet olivat todenneet ranskalaisten seuraaman Victorius Akvitanialaisen kehittämän mallin virheelliseksi uutuudeksi, jota ei tulisi omaksua. Sinänsä irlantilaiset oppineet olivat oikeassa, sillä Victoriuksen malliin liittyi eräitä ongelmia.

Vuoden 629 tienoilla Paavi Honorius I lähetti Irlannin kirkoille kirjeen, jossa kehotti heitä omaksumaan roomalaisen pääsiäisen laskutavan, koska heidän maan äärissä elävän pienen ryhmän ei tulisi kuvitella olevansa oppineempia kuin kaikki maailman muinaiset ja nykyiset kirkot. Tämän seurauksena pidettiin jo edellä mainittu Mag Lénen synodi, jossa Irlannin eteläiset kirkot omaksuivat roomalaisen mallin. Ionan apotin Ségénen kritisoidessa päätöstä Piispa Cumméne kirjoitti vastineena kirjeen, jossa hän pystyi vetoamaan muun muassa kymmeneen eri pääsiäisen laskumalliin näin osoittaen laajan oppineisuutensa aiheesta.

 

Kuva: Irlantilaisella käsialalla kirjoitettu computus-käsikirjoitus.

Keskustelu pääsiäisen ajankohdan määrittelystä ei kuitenkaan rajoittinut vain ja ainoastaan keskiajalle, vaan esimerkiksi 1700-luvulla joissakin protestanttisissa maissa yritettiin ottaa käyttöön niin kutsuttu parannettu kalenteri, joka perustuisi todellisiin taivaankappaleiden vaiheisiin kalenterin määrittämien sijaan. Yritys jäi kuitenkin lyhytikäiseksi ja tosiasiassa sen taustalla olivat arvovaltakiistat protestanttisten ja katolisen kirkon välillä. Vuonna 1800 kehitettiin ensimmäinen matemaattinen kaava, niin kutsuttu Gaussin kaava, jonka avulla pääsiäisen ajankohdan voi helposti laskea. Vielä tänäkin päivänä pääsiäistä vietetään eri puolilla maailmaa hieman eri aikaan, sillä suurin osa ortodoksisista kirkoista (lukuun ottamatta Suomen ortodoksista kirkkoa) seuraa vanhaa juliaanista kalenteria  pääsiäisen ajankohtaa laskiessaan gregoriaanisen sijaan. Esimerkiksi Kreikan ortodoksinen kirkko seuraa muutoin juhlapyhissään gregoriaanista kalenteria, mutta pääsiäinen määritellään yhä juliaanisen mukaan.

 

 

 

 

Hyvää Pyhän Valentinuksen päivää

Tänään 14.2. vietetään ystävänpäivää eli Valentinuksen päivää. Harva kuitenkaan tietää, että Valentinus, jonka juhlapäivästä on tullut rakkauden päivä, on varhainen kristillinen marttyyri eli ensimmäisten kristillisten pyhimysten joukossa. Pyhimysten kunnioittaminen nimittäin sai alkunsa marttyyrien muistamisesta. Valentinus oli 200-luvulla elänyt roomalainen piispa, joka koki martyyrikuoleman. Keskiaikaisen legendan mukaan Valentinus vihki kristittyjä pareja avioliittoon kristittyjen vainojen aikana, mikä selittäisi hän yhdistämisensa romanttiseen rakkauteen.

Pyhimysten kulttiin liittyy ajatus siitä, että heidän maalliset jäänteensä ovat reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä, joissa pyhimyksen Jumalalta saama voima tehdä ihmeitä on yhä läsnä tässä maailmassa. Sen vuoksi martyyrien ja myöhempien pyhimysten haudoista tuli paikkoja, joihin kristityt kokoontuivat kunnioittamaan näiden kristillisten sankarien muistoa ja rukoilemaan heiltä ihmeitä. Vähitellen pyhimysten luita alettiin säilyttää niitä varten valmistetuissa kallisarvoisissa lippaissa eli relikvaarioissa. Valentinuksen pääkalloa säilytetään nykyään Roomassa Santa Maria Cosmedinin kirkossa, mutta ainakin osa hänen muista luistaan löytyy yllättäen Dublinista Whitefriar streetin karmeliittakirkosta.

Valentinuksen kallo Roomassa. Kuva: Wikimedia commons

Nämä Dublinissa olevat reliikit löydettiin vuonna 1836 Rooman katakombeista ja niiden todettiin kuuluvan Valentinukselle. Samana vuonna John Spratt niminen irlantilainen pappi ja kuuluisa saarnamies vieraili Roomassa saarnaamassa ja Paavi Gregorius XVI antoi hänelle lahjaksi ja kotiin viemisiksi Valentinuksen reliikit.  Valentinuksen päivänä Whitefriar streetin kirkko Dublinissa on suosittu pyhiinvaelluskohde, jonne rakastuneet parit tai rakkautta etsivät sinkut tulevat rukoilemaan Valentinuksen siunausta.

Valentinuksen pyhäinjäännökset Dublinissa. Kuva: Wikimedia commons

Gildas, kärttyisä britti

Tänään 29.1. on varhaisen brittiläisen oppineen Gildasin juhlapäivä. Gildas oli britti, siis Britannian kelttiläisen kielen puhuja. Kyseisestä kelttiläisten kielten haarasta kehittyi Walesissä puhuttu kymri, Cornwallin kornin kieli ja Bretagnen bretoni. Gildas eli 500-luvulla ja hänen kirjoittamansa teos De excidio et conquestu Britanniae, ”Britannian tuhosta ja valloituksesta”, on ainoita aikalaislähteitä, jotka kuvaavat Rooman vallan jälkeistä aikaa Britanniassa.

Britannia Gildasin aikana. Kuva: Wikimedia commons

Gildasin ajan Britannia oli hyvin monikulttuurinen, -uskontoinen ja -kielinen yhteiskunta, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Roomalaisten vetäydyttyä Britanniasta noin 410, Manner-Euroopasta tulleet germaaniset anglosaksisoturit ottivat vallan monilla alueilla. Skotlannin länsiosissa puolestaan asui Irlannista tulleita maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään ja itäosissa piktejä. Walesissä sekä muilla läntisillä rannikkoalueilla säilyi brittiläinen kulttuuri, joka oli osittain roomalaistunut ja kristillistynyt. Anglosaksiset maahanmuuttajat eivät kuitenkaan luonnollisesti syrjäyttäneet kaikkia alueen aiempia asukkaita, vaan nämä jatkoivat elämäänsä uusien hallitsijoiden alaisuudessa.

Gildasin näkemys oman aikansa kulttuurin tasosta on korostuneen negatiivinen. Teoksen tarkoitus on saarnata omille aikaisilleen ja kannustaa heitä näkemään erheensä. Teoksen ensimmäinen osa kertoo roomalaisesta Britanniasta ja anglosaksien valloituksesta toisen osan keskittyessä tuomitsemaan viiden Gildasin oman ajan kuninkaan toimia ja kolmannen kritisoidessa hänen oman aikansa kirkonmiehiä.

Gildasin patsas Saint-Gildas-de-Rhuysissä Ranskassa. Kuva: Wikimedia commons

Gildas mainitsee teoksensa ensimmäisessä osassa Ambrosius Aurelianuksen, roomalaisbrittiläisen sotapäällikön, joka kokosi joukot taisteluun anglosakseja vastaan. Gildas tuo esiin kuinka Ambrosius onnistui voittamaan vihollisensa taistelussa Jumalan avulla esimerkkinä omille aikaisilleen, joiden hän katsoo kääntyneen Jumalaa vastaan. Myöhemmässä perinteessä Ambrosius liitettiin legendaarisen kuningas Arthurin taruun hänen setänään.

Teoksen toinen osaa keskittyy Gildasin oman ajan maallisiin hallitsijoihin ja erityisesti viiteen kuninkaaseen: Constantinus, Aurelius Conanus, Vortiporius (kymrin Guortepir), Cuneglasse (kymrin Cynglas) ja Maglocune (kymrin Maelgwn). Ei ole selvää miksi juuri nämä kuninkaat ovat saaneet Gildasin vihat niskoilleen, mutta hän kuvaa heitä tyrmäävän negatiivisessa valossa. Hän kuvaa kuninkaita petollisina, erilaisiin seksuaalisiin synteihin syyllisinä, murhaajina ja tyranneina. Heissä ei ole mitään hyvää ja heidän tekonsa ovat kristinuskon vastaisia.

Teoksen kolmas osa jatkaa samaa linjaa keskittyen tällä kertaa kirkonmiehiin ja se alkaa sanoin: ”Britanniassa on pappeja, mutta he ovat hölmöjä. Monia kirkonmiehiä, mutta he ovat häpeämättömiä. Klerkkejä, mutta he ovat epäluotettavia ryöväreitä. Niin sanottuja paimenia, mutta susia valmiina sielujen surmaamiseen.” Tyyli jatkuu samanlaisena läpi koko teoksen, joten Gildasin tyytymättömyys aikansa maallisia ja kirkollisia johtajia kohtaan ei jätää mitään epäilyksen sijaa. Gildas esittää itsensä Vanhan Testamentin profeettojen seuraajana, jonka velvollisuus on kertoa totuus ja ohjata muut oikealle tielle. Anglosaksisten barbaarien tulon hän luonnollisesti esittää Jumalan briteille antamana rangaistuksena heidän jumalattomasta elämäntavastaan samaan tapaan kuin Vanhan Testamentin koettelemukset Israelin kansalle.

Gildasin elämästä tiedetään, että ehkä saatuaan tarpeekseen Britannian ilmapiiristä, hän lähti Bretagneen, minne hän perusti luostarin, joka tunnetaan nimellä St Gildas de Rhuys. Täytyy toivoa, että Bretagnen kirkollinen elämä oli enemmän hänen mieleensä ja hän sai vanhoilla päivillään nauttia mielenrauhasta.

 

 

 

Pyhä Finnbarr, Corkin kaupungin suojeluspyhimys

Eilen 25.9. vietettiin vanhan kotikaupunkini Corkin suojeluspyhimyksen Finnbarrin juhlapäivää. Finnbarr on yksi monista Irlannin varhaisen kirkon luostareita perustaneista pyhimyksistä. Pyhimyksen iirinkielinen nimi Fionnbharr tarkoittaa vaaleaa päälakea. Samannimisiä pyhimyksiä on useita ja ne saatavat juontaa juurensa saman pyhimyksen kultin esiintymiseen eri alueilla.

Finnbarrin uskotaan eläneen 500- ja 600-lukujen taitteessa. Finnbarrin ensimmäinen luostari sijaitsi Corkin maakunnan länsiosassa luonnonkauniilla paikalla, joka tunnetaan nimellä Gougaine Barra. Paikalla on nykyään 1800-luvulla rakennettu pieni kirkko, joka on suosittu häiden pitopaikka.

Gougane Barra. Kuva: Wikimedia commons

Finnbarr siirtyi myöhemmin paikkaan, joka tunnettiin nimellä ”Corcach Mór na Mumhan” eli Munsterin suuri suo ja jonka paikalla nykyään sijaitsee Corkin kaupunki, iirinkieliseltä nimeltään Corcaigh. Paikka oli soinen ja altis tulvimiselle ja siksi luostari perustettiin joen tasoa hiukan korkeammalle kohdalle. Kaupungin kasvaessa 1700-luvulla soista maata kuivatettiin ja useita joen uomia täytettiin maalla muodostaen katuja, mikä selittää kaupungin  nykyisen pääkadun ja vanhan kotikatuni Patrick streetin kurvikkaan muodon.

Arkeologien mukaan varhaisimmat jäänteet ihmisasutuksesta paikalla ovat kirkollisten rakennusten jäänteitä 600-luvulta eli Finnbarrin elinajalta. Varhaisin maininta luostarista historiallisissa lähteissä löytyy annaaleista eli kirjoista, joihin luostareissa merkittiin vuosittaiset merkkitapahtumat, vuoden 682 kohdalta, jossa kerrotaan Finnbarrin luostarin apotin Suibnen kuolemasta.

Luostarin paikalla sijaitsee nykyään vuonna 1879 rakennettu uusgoottilainen Finnbarrin katedraali, joka kuuluu Irlannin protestanttiselle kirkolle, kuten monet Irlannin vanhoista ja näyttävimmistä kirkoista.

 

Finnbarrin katedraali Corkissa. Kuva: Wikimedia commons

Finnbarrin katedraaliin liittyy legenda, jonka mukaan kirkon itäpuolella katolla oleva kultainen enkeli soittaa suussaan olevia kahta trumpettia tuomiopäivän tullessa antaakseen Corkin asukkaille ennakkovaroituksen tulevasta.

Kuva: Wikimedia commons

Finnbarrin luostari kehittyi vähitellen suureksi keskukseksi. Paikan hyvät kulkuyhteydet jokea pitkin ja luonnollinen satamapaikka houkuttelivat 900-luvulla viikingit perustamaan sinne kauppapaikan, jonka pohjalta nykyinen kaupunki on kehittynyt.

Finnbarrin pyhimyselämäkerta on säilynyt useina eri versioina ja ilmeisesti sen kirjoittaminen juontaa juurensa 1100-luvulle, jolloin Corkin hiippakunta yritti vahvistaa asemaansa suhteessa ympäröiviin hiippakuntiin, jotka olivat aiemmin kuuluneet sen alaisuuteen. Pyhimyselämäkertoja saatettiin siis käyttää politiikan välineinä hyvinkin maallisin tarkoitusperin.

 

Kellsin kirjan khii-roo -sivu

Pari viikkoa sitten juhlittiin kirjan julkkareita, kun kollegoideni Alexandra Bergholmin ja Riku Hämäläisen toimittama teos Katse pyhään: Näkökulmia uskonnon aineellisuuteen ilmestyi osuuskunta Partuunan kustantamana. Teos sai alkunsa joitakin vuosia sitten Helsingin yliopiston Uskontotieteen oppiaineessa järjestetystä luentokurssista, jossa eri luennoitsijat esittelivät uskonnon aineellista ulottuvuutta erilaisten esineiden tai kuvien kautta. Oma kontribuutioni luentosarjaan ja nyt julkaistuun teokseen koskee Kellsin kirjaa, jota esittelin jo aiemmasta kirjoituksessani. Tällä kertaa aion keskittyä Kellsin kirjan ehkä kuuluisimpaan sivuun, jota koristavat niin sanottu Kristus-monogrammi, jossa yhdistyvät kreikan kirjaimet khii ja rhoo eli Kristuksen nimen kaksi ensimäistä kirjainta muotoon ☧.

 

Kellsin kirjan khii-roo -sivu. Kuva: Wikimedia commons

Khii-roo on vanha kristillinen symboli, joka ei ole ainoastaan kätevä lyhenne Kristuksen nimelle vaan symboloi häntä kokonaisuudessaan. Kellsin kirjassa tämän symbolin käyttö liittää sen osaksi laajempaa kristillistä jatkumoa antaen sille kuitenkin samalla omaperäisen kelttiläiseen taiteeseen viittaavan muodon. Yleensä kirjaimet esitetään päällekkäin monogrammina, mutta Kellsin kirjassa kirjaimet on eroteltu toisistaan.

Kellsin kirjan khii-roo sivu sisältää Matteuksen evankeliumin jakeen 1:18 alun ”Jeesuksen Kristuksen syntymä ” eli Christi autem generatio.  Tämä jae oikeastaan aloittaa Matteuksen evankeliumin varsinaisen tekstin, koska evankeliumin alkuosa sisältää vain Jeesuksen sukuluettelon. Tämän vuosi tämän jakeen alku on saanut osakseen koko sivun täyttävän koristelun osoittamaan evankeliumin tekstin alkua. Sivun täyttää suurikokoinen X:n näköinen khii-kirjain, jonka toinen alasakara on venytetty. Khiin alla on P:tä muistuttava rhoo-kirjain, jonka kiemuran kärki on koristeltu ihmisen päällä. Rhoo kietoutuu I:n näköisen ioota-kirjaimen ympärille. Näiden alla voi pienellä erottaa h:n näköisen lyhenteen, joka tarkoittaa sanaa autem, ”siksi, sen vuoksi” ja sanan generatio. Kyseinen jae kertoo Jeesuksen Kristuksen syntymästä ihmiseksi ja sen vuoksi sillä on suuri symbolinen merkitys. Johanneksen evankeliumi alkaa jakeessa 1:1 sanoista ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” ja jatkuu jakeessa 1:14 kertoen ” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Kristus on siis Sana, joka tuli lihaksi ja siten khii-roo kirjoitettuna eläimen nahasta valmistetulle pergamentille symboloi tätä tapahtumaa.

Koristelussaan Kellsin kirja ei ole täysin ainutlaatuinen, vaan sen khii-roo -sivua voi verrata hieman vanhemman 700-luvun alkupuolella kopioidun Lindisfarnen evankeliumikirjan saman jakeen koristeluun. Myös Lindisfarnen kirjan tyyli edustaa vahvaa kelttiläistä vaikutusta siitä huolimatta, että se on kirjoitettu Pohjois-Englannissa.

Lindisfarnen evankeliumien jae Matteus 1:18.

Kuva: Wikimedia commons

Kellsin kirjassa jakeen koristelu on viety äärimmilleen ja sivun teksin muodostamien kirjainten lisäksi kaikki niiden ympärille jäävä tila on koristeltu yksityiskohtaisin kuvioin. Abstraktien kuvioiden seassa voi erottaa enkeli- ja ihmishahmoja sekä eläinkunnan edustajia. Sivun vasemmassa yläkulmassa khii-kirjaimen kaarevan sakaran muodostaman ympyrän sisällä erottuu kaksi yö- tai koiperhosta, joiden välissä on timantinmuotoinen vinoneliö.

Sivun alalaidassa khii-kirjaimen vasemman alasakaran vierellä on kaksi hiirtä suussaan pyöreä esine. Hiirten vieressä vartioi kaksi kissaa, joilla puolestaan on vielä toise hiiret selässään. Tämän eläinrykelmän oikealla puolella, suoraan ioota-kirjaimen alla erottuu jonkinlainen musta eläinhahmo, jolla on suussaan kala. Useimmiten tämän eläimen on tulkittu esittävän saukkoa.

Khii-roo -sivulta löytyvien eläinten voidaan tulkita edustavan kolmea eri elementtiä: perhoset ilmaa, kissat ja hiiret maata ja saukko kala suussaan vettä. Se, että kaikilla eläimillä on jotain suussaan ohjaa lisäksi ajatukset kohti ehtoollista. Hiirten kohdalla symboliikka on kaikkein selvin: hiirten välissä oleva pyöreä esine edustaa ehtoollisleipää. Pyöreä esine voi samanaikaisesti symboloida myös kuuta, koska antiikista keskiajalla periytyneen luonnontieteellisen tietämyksen mukaan hiiren maksa kasvoi suuremmaksi täysikuun aikaan ja vastaavasti kutistui uuden kuun alussa. Siten keskiajan eläinkirjoissa hiiri saatettiin esittää pyöreä kuuta esittävä esine suussaan. Kirkkoisät puolestaan ymmärsivät kasvavan ja kutistuvan kuun symboloivan Kristuksen inkarnaatiota, kuolemaa ja ylösnousemusta, joten sekä kuun että ehtoollisleivän hiirten suussa voidaan tulkita viittaavan samaan asiaan.

Saukon suussa oleva kala puolestaan ohjaa samoin ajatukset Kristukseen ja ehtoolliseen, koska kala esiintyy Kristyksen symbolina jo varhaiskristillisellä kaudella. Saukko puolestaan esiintyy useissa irlantilaisissa keskiaikaisissa pyhimyselämäkerroissa pyhimysten apurina, joka heijastaa sitä kuinka koko luomakunta on Jumalan tahdon alainen ja jopa eläimet tunnistavat pyhimyksen pyhyyden. Pyhän Coemgenin iirinkielisessä pyhimyselämäkerrassa saukko esimerkiksi pelastaa pyhimyksen järveen pudonneen kirjan ja tuo päivättäin lohen luostarin väelle kunnes aistii erään munkin suunnittelevan hanskojen valmistamista saukon nahasta. Tällaisten eläintarinoiden esikuvat löytyvät Egyptin erämaaisistä ja -äideistä kerrotuista tarinoissa, joissa eläimet ja linnut tuovat ruokaa ja auttavat erakoita.

Khii-roo -sivun yläreunassa perhosten alapuolella oleva enkeli ohjaa heti ajatukset taivaaseen. Keskiajallan perhoset esitettiin usein ylösnousemuksen symboleina, koska ne muuttavat muotoaan toukasta perhoseksi. Perhosten välissä olevan liilan vinoneliön voi puolestaan ymmärtää koteloksi, josta ne ovat kuoriutuneet. Siten myös sen voidaan nähdä edustavan Kristuksen ruumista, jonka nauttimisen kautta uskovat syntyvät ehtoollisella uudelleen.

Khii-roo -sivun eläimet eivät siis ole sattumanvaraisia koristeita, vaan ne sisältävät hyvin hienovaraista kristillistä symboliikkaa. Asioihin vihkiytyneen katsojaan ajatukset ohjautuvat kuvia katsomalla ehtoolliseen, Kristuksen inkarnaatioon ja taivaaseen nousseen Kristuksen ruumiin uudesti synnyttävään voimaan.

 

Esineellinen kosketus pyhään keskiajan Irlannista

Kävin kesällä perheen kanssa Irlannissa lomalla ja Dublinissa vierailimme Irlannin kansallismuseon arkeologisessa osassa kaupungin keskustassa. Yksi museon kuuluisimmista esineistä on niin kutsuttu Ardagh’n malja eli hopeinen ehtoollismalja 700-luvulta. Se on myös hyvä esimerkki varhaiskeskiajan irlantilaisesta hienosta metallityöstä ja siitä kuinka kauniita keskiaikaiset käyttöesineet voivat olla. Ehtoollismalja on tietenkin myös julkisesti esillä oleva statusesine, jonka arvokkaat materiaalit ja runsas koristelu julistivat kirkon vaurautta ja valtaa.

Ardagh’n malja. Kuva: Katja Ritari

Muodoltaan malja muistuttaa roomalaisajan astioita, mutta sen koristelu on selkeästi irlantilainen. Sen ulkopuoli on koristeltu kultaisella filigraanityöllä, lasilla, meripihkalla ja emalikoristeilla. Jopa maljan pohja on koristeltu ja pohjaan on istutettu vuorikristalli, joka on tullut näkyviin kun pappi on nostanut maljaa alttarilla ehtoollisrituaalin aikana. Maljassa on monimutkaisia eläinkuvioita ja siihen on kaiverrettu 12 apostolin nimet. Arvokkaat materiaali ja koristelun yksityiskohdat kertovat niistä resursseista, joita kirkolla oli käytettävissään sekä ehtoollisen merkityksestä osana kirkollisia rituaaleja.

Kuva: Wikipedia commons

Malja löytyi kiven alle piilotettuna vuonna 1868 Ardagh’n läheltä Limerickin kreivikunnassa, kun kaksi poikaa oli kaivamassa perunoita maasta. Samassa kätkössä oli myös toinen paljon yksinkertaisempi pronssinen malja ja neljä hopeista rintaneulaa. Ne on todennäköisesti piilotettu turvaan viikingeiltä ja unohdettu piiloonsa. Ardagh’n maljan lisäksi samalta ajalta on säilynyt myös toinen näyttävä ehtoollismalja, joka tunnetaan löytöpaikkansa mukaan Derryflananin maljana. Samasta vuonna 1980 löydetystä kätköstä Derryflananista Tipperaryn maakunnasta löytyi myös muita ehtoolliseen käytettäviä astioita, kuten hieno lautanen, jolla ehtoollisleipää pidettiin sen siunaamiseen aikana. Nämäkin esineet ovat nähtävissä Irlannin kansallismuseossa.

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

Derryflananin malja. Kuva: Katja Ritari

SAMSUNG CSC

SAMSUNG CSC

Derryflananin ehtoollislautanen. Kuva: Katja Ritari

1100-luvun puolivälissä kirjoitetussa iirinkielisessä Columban pyhimyselämäkerrassa, Betha Coluim Cille, kerrotaan kuinka Columba oli nuorena opiskelemassa Pyhän Mo Bíin luona Glasnevinissa, kun siellä rakennettiin uutta suurta kirkkoa. Luostarissa opiskelleet nuoret pyhimykset ryhtyivät pohtimaan millä haluaisivat, että uusi kirkko täytetään. Ciarán halusi täyttää sen papeilla, jotka harjoittaisivat siellä Jumalan palvelemista liturgian kautta. Cainnech halusi täyttää kirkon kirjoilla, jotka palvelisivat oikeamielisiä. Comgall halusi täyttää sen vaivoilla ja taudeilla, jotka koettelisivat hänen ruumistaan vapaaehtoisena katumusharjoituksena.  Columba puolestaan halusi täyttää kirkon kullalla ja hopealla, joilla koristeltaisiin pyhiä esineitä. Nykynäkökulmasta Columban valinta ei ehkä vaikuta erityisen hartaalta, mutta keskiaikaisessa kontekstissa kirkon runsaan koristelun voidaan ajatella heijastavan taivaan valtakunnan kirkkautta ja koreutta ja siten se ohjaa katsojan ajatukset pois tästä maailmasta kohti jumalan todellisuutta. Johanneksen Ilmestyksen luvussa 21 kuvataan uutta Jerusalemia, jonka muurit ovat jaspiskiveä ja seinät kultaa, joka on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä. Tämä oli se loisto, jota pyrittiin jäljittelemään kirkkojen ja pyhien esineiden koristelulla. Sen vuoksi Ardagh’n maljan kaltaiset upeat kirkolliset esineet eivät olleet vain käyttö- , taide- tai statusesineitä, vaan niiden koristelu palveli myös korkeampaa hengellistä tarkoitusta. Varsinkin keskiajan maailmassa, jossa tavallisten ihmisten elämässä heitä ympäröivät rakennukset ja esineet ovat olleet hyvin yksinkertaisia, kirkon loiston on täytynyt tuntua sitäkin ihmeellisemmältä. Tietenkin tavallisen maalaiskirkon ehtoollisastiat ovat todennäköisesti olleet paljon vaatimattomampia, mutta niidenkin tarkoitus on tarjota kosketus pyhään jumalalliseen todellisuuteen.