Matkoja tuonpuoleiseen eli näkyjä taivaasta ja helvetistä

Olin Halloweenin aikaan puhumassa O’Malley’s pubissa järjestetyssä Suomen Keltologisen Seuran pubiseminaarissa. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani Halloweenin kelttiläisistä juurista kerroinkin, loka-marraskuun taitteeseen sijoittuvan kelttiläisen Samhain-juhlan aikaan porttien tämän- ja tuonpuoleisen välillä uskottiin olevan auki. Pubiseminaarissa kuitenkin keskityin nimenomaan kristillisiin kertomuksiin tuonpuoleisesta eli näkyihin taivaasta ja helvetistä.

Keskiajalla näkykirjallisuus oli erittäin suosittua: ne olivat mielikuvituksellisia ja värikkäitä tarinoita, jotka kuitenkin liittyivät keskeiseen Kristinuskon sanomaan kaikkia kuoleman jälkeen odottavasta tuomiosta. Näkykertomuksia samoin kuin sielujen kuolemanjälkeistä kohtaloa käsitteleviä lyhyempiä anekdootteja saatettiin käyttää esimerkiksi saarnatessa muistuttamaan yleisöä siitä, että heillä oli vielä mahdollisuus välttää helvetin lieskat ja varmistaa itselleen miellyttävämpi kuolemanjälkeinen olotila katumalla syntejään ja parantamalla tapansa. Tarinoilla kuolemanjälkeen odottavasta tuomiosta ja varsinkin syntisten kurjista kohtaloista helvetissä oli siis varoittava tehtävä. Samaa viestiä välittivät myös monien keskiaikaisten kirkkojen pääoven yläpuolella nähtävät viimeistä tuomiota koskevat veistokset tai seinille maalatut kuvat, jotka muistuttivat jokaista kirkkoon tulijaa heitä kuoleman jälkeen odottavasta tuomiosta.

Syntisten heittämistä helvetin kitaan kuvaava fresko keskiaikaisen bulgarialaisen kirkon seinällä.

Kuva: wikimedia commons

Tyypillistä näkykertomuksille on se, että näky tapahtuu joko sairauden aikan, jolloin näkijä saattaa näyttää kuolleelta, tai unessa. Useimmiten näkijä on mies ja hänellä on oppanaan enkeli tai joissakin tapauksissa pyhimys. Näkijä itse voi olla myös pyhimys tai vaihtoehtoisesti syntinen, joka parantaa tapansa palattuaan tuonpuoleisesta takaisin ruumiiseensa. Olennaista on se, että näkijä kertoo tarinansa paluunsa jälkeen, jotta viesti tuonpuoleisesta odottavasta tuomiosta leviää muillekin.

Yksi innoitus näkykertomuksille on 2. Korinttilaiskirjeen jakeet 12:1-4, joissa Paavali kertoo lyhyesti kokemastaan näkykokemuksesta:

”Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin. Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala.”

Tämä katkelma puolestaan toimi innoituksena varhaiskristilliselle tekstille, joka tunnettiin keskiajalla latinankielisellä nimellä Visio Pauli eli Paavalin ilmestys tai näky, jossa kerrottiin tarkemmin siitä, mitä Paavali tuonpuoleisessa näki. Tämä erittäin suosittu ja laajalle levinnyt teksti toimi mallina monille myöhemmille näkykertomuksille.

Keskiajalta tunnetaan useita näkykertomuksia, jotka on joko kirjoitettu Irlannissa tai joiden päähenkilö on irlantilainen. Näistä yksi tärkeimmistä on iirinkielinen Fís Adomnáin eli Adomnánin ilmestys nimellä tunnettu 900-luvun lopulla kirjoitettu teksti. Siinä näkijä on samainen 600-luvulla elänyt Ionan apotti Adomnán, josta kerroin jo aiemmassa kirjoituksessani. Fís Adomnáinia pidetään yhtenä hienoimmista keskiaikaisista näkykertomuksista ja sitä on kutsuttu jopa Danten irlantilaiseksi edeltäjäksi. Danten 1300-luvulla kirjoittamaa Jumalaista näytelmää luonnollisesti pidetään koko näkykirjallisuuden huipentumana.

Adomnánin oppaana hänen matkallaan tuonpuoleisessa toimii enkeli ja ensin matkalaiset suuntaavat taivaaseen. Tyypilliseen keskiajan hierarkiseen tapaan taivas ei suinkaan ole tasa-arvoinen paikka, vaan siellä on erilaisia alueita varattuna eri ryhmille. Adomnánin näkemä taivas jakautuu kolmeen osaan, joista yksi on varattu pyhimyksille, toinen Jumalalle ja hänen taivaallisille joukoilleen ja kolmas on taivaan muurien ulkopuolella sijaitseva soinen alue, jossa odottavat ne sielut, jotka ovat hyviä, mutta eivät riittävän hyviä päästäkseen heti kuolemansa jälkeen pyhimysten joukkoon. Pyhimysten maata kuvataan tekstissä seuraavalla tavalla:

”Ensimmäinen maa, johon he saapuvat on pyhimysten maa. Se on kirkas maa, jossa on kaunis ilma. Siellä on useita upeita ryhmiä pukeutuneina valkoisiin pellavaisiin kaapuihin kirkkaan valkeat huput päässään… Sillä pyhimyksillä ei ole muita tarpeita kuin kuunnella musiikkia, joka kuuluu heidän ympärillään, ja pohtia kirkkautta, jonka he näkevät ja he tulevat kylläisiksi tämän maan tuoksulla. Mahtava Herra on kasvokkain heitä vastaan kaakossa ja kristallinen verho heidän välillään, etelässä on kultainen pylväikkö ja sen läpi he näkevät taivaan väen hahmon ja muodon.”

Viimeisen tuomion jälkeen pyhimyksiä ja Jumalaa erottava verho nousee heidän väliltään ja myös porttien ulkopuolella odottavat sielut pääsevät taivaalliseen kaupunkiin. Keskiajalla yleisesti siis uskottiin, että heti kuoleman jälkeen koitti jonkinlainen henkilökohtainen tuomio, mutta suurin osa sieluista sijoitettiin silloin jonkinlaisiin väliaikaisiin paikkoihin ja heidän lopullinen kohtalonsa sinetöitäisiin vasta viimeisen tuomion koittaessa.

Fís Adomnáinin tunnetuin jakso käsittelee 7 taivasta, joiden läpi kaikkien sielujen on noustava ennen tätä henkilökohtaista tuomiota. Ajatus 7 taivaasta tunnetaan esimerkiksi myös joissakin juutalaisissa kirjoituksissa ja Islamissa. Adomnánin näyssä kullakin taivaalla on oma enkelinsä ja sielut kokevat niissä erilaisia koettelemuksia niin että hyveellisten sielut pääsevät niistä vahingoittumatta ja silmän räpäyksessä, kun taas syntiset saattavat joutua viettämään niissä jopa 16 vuotta.

Adomnánin 7 taivasta:

• 1. Mikael ja kaksi neitsyttä rautaisten keppien kanssa, joilla he hakkaavat syntisiä
• 2. Uriel ja kaksi neitsyttä tulisten ruoskien kanssa sekä tulinen joki ja enkeli Abersetus
• 3. Tulinen pätsi
• 4. Tulinen seinämä
• 5. Tulinen virta
• 6. Taivaan kirkas eteishuone
• 7. Herra ja taivaan joukot

Viidennen taivaan tulisella virralla on kaksi erilaista tehtävää: se puhdistaa hyveelliset jäljellä olevista synneistä kiirastulen tapaan kun taas syntisiä se vain rankaisee. Oppi varsinaisesta kiirastulesta kehittyi keskiajan aikana ja vakiintui vasta 1200-luvulla. Ajatus puhdistavasta tulesta ja erilaisista väliaikaisista sijoituspaikoista tuonpuoleisessa olivat tosin olemassa jo aikaisemmin, mutta niiden sijainti ja luonne ei ollut vielä vakiintunut eikä varsinainen termi purgatorio, kiirastuli, ollut vielä käytössä.

Kuljettuaan 7 taivaan läpi Adomnán oppaineen siirtyy helvettiin, missä he näkevät erilaisia syntisten ryhmiä omilla alueillaan samaan tapaan kuin hyvelliset taivaassa. Siellä he kohtaavat esimerkiksi seuraavan näyn:

”Toinen suuri joukko on siellä puettuina punaisiin ja tulisiin viittoihin puoliväliin asti. Heidän vapinansa ja huutonsa kuuluvat aina taivaankanteen asti. Sanomattoman suuri joukko demoneja kiusaa heitä pitäen raakanahkaisissa talutushihnoissa haisevia koiria, joita he yllyttävät puremaan ja ahmimaan syntisiä. Punaisena hehkuvat ketjut ovat jatkuvasti tulessa heidän kauloissaan.”

Nämä syntiset ovat kirkonmiehiä, jotka eivät ole pitäneet huolta ja ohjanneet heidän huomaansa annettuja sieluja, sekä huijareita, jotka ovat ohjanneet ihmisiä harhaan väittämällä pystyvänsä tekemään ihmeitä. Myös kirkonmiehet voivat siis joutua helvettiin, jos he eivät hoida tehtäviään tai harjoittavat muuten syntiä.

Helvetti erilaisine kidutuksineen 1100-luvun saksalaisessa käsikirjoituksessa.

Kuva: Wikimedia commons

Adomnánin näkemä helvetti on karu ja haiseva maa, jota jakaa neljä jokea: tulinen, luminen, myrkyllinen ja mustaa vetta virtaava. Sen luonto on ihmiselle vastenmielistä ja vaarallista ja se on kaikessa taivaan hedelmällisen ja lempeän paratiisin puutarhan vastakohta. Helvetin joet ovat negatiivisia vastineita monien tekstien kuvaamille Eedenin puutarhan neljälle joelle, joissa virtaa hunaja, maito, öljy ja viini. Taivas ja helvetti ovat vastakkaisia niin ympäristön, äänien kuin hajujenkin osalta. Toisessa kuuluu harmoninen laulu kun taas toisessa kidutettavian sielujen kamala huuto ja toisessa tuoksuvat suloisesti kukat kun taas toisessa rikki ja kammottavat hajut.

Koettuaan helvetin Adomnán palaa taivaaseen, jossa enkeli komentaa häntä palaamaan maan päälle ja kertomaan näkemästään niin kirkonmiehille kuin maallikoillekin. Taivaaseen jo pelastuneet sielut valittavat ääneen kuullessaan helvetin kidutuksista, jolloin kertoja toteaa:

”Nyt nähdessään, että ne, jotka päästivät tämän valituksen, olivat pyhimyksiä, joiden osana on ikuiset kartanot taivaan valtakunnassa, kuinka paljon sopivampaa olisi vielä maan päällä oleville pohtia, jopa veristen kyynelien säestämänä, tuomiota ja helvetin tuskia. Koska silloin Herra tulee antamaan kullekin maan päällä ansionsa mukaan, toisin sanottuna palkkioita hyveellisille ja rangaistuksia syntisille. Ja sillä hetkellä syntiset heitetään ikuisen tuskan syvyyteen, ja Jumalan sanan kirja suljetaan ikuisesti perikadon tuomarin kirouksen kera. Mutta pyhimykset ja oikeamieliset, armeliaat ja laupiaat, kannetaan Jumalan oikean käden luo, pysyvään asumukseen taivaan valtakunnassa, asuakseen siellä vanhenematta ja kuolematta, vailla loppua tai määräaikaa, iänkaikkisesti.”

Tässä kertoja selvästi osoittaa, mikä tämän näkykertomuksen tarkoitus on: se toimii varoituksena kaikille kristityille siitä mikä heitä kuoleman jälkeen odottaa ja joka heidän pitäisi ottaa huomioon kaikissa toimissaan elämänsä päällä, sillä silloin heillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa tulevaan kohtaloonsa.

Seuraavassa kirjoituksessani esittelen lisää näkykirjallisuutta.