Tämä on 5.5.2014 pitämäni radiohartaus.
Yksi kelttiläisen kristillisyyden puoleensavetävimmistä piirteistä on ympäröivän luonnon kunnioitus ja Luojan kätten jälkien näkeminen kaikkialla luomakunnassa. Keskiajan ihmiset olivat tietenkin aivan eri tavalla riippuvaisia luonnosta kuin me nykyaikana. Luonnon rytmit määräsivät elämää. Kesällä ja talvella tehtiin eri toimia ja sähkövalon puutteessa päivittäinen valon vaihtelu ohjasi työntekoa. On vaikea kuvitella miten munkit pystyivät kopioimaan upeasti koristeltuja käsikirjoituksia kynttilöiden tai öljylamppujen hämärässä valossa. Erään irlantilaisen käsikirjoituksen marginaaliin raapustetussa runossa sen kirjoittaja haaveileekin siirtävänsä työtilansa ulos luonnon helmaan.
Kirjuri metsässä
Puiden katveikko kaartuu ylleni
mustarastaan laulu soi minulle
julistus jota en piilottele
viivoitetun kirjani yllä
linnun viserrys soi minulle.
Kirkasääninen käki laulaa minulle, erinomainen esitys,
siniharmaassa viitassaan puun latvassa
totisesti Herra on hyvä minulle
hyvin kirjoitan metsikössä.
Kuva: Wikimedia commons
Runon kirjoittaja nauttii luonnon rauhasta ja lintujen laulusta, joka julistaa Jumalan ylistystä. Kaikki hänen ympärillään on osa Jumalan luomakuntaa, josta on lupa nauttia. Jumalalle omistautuminen ja taivaalliseen todellisuuteen keskittyminen ei tarkoita sitä, että kaikelle maailmalliselle pitäisi kääntää selkänsä. Varhaiskeskiajan irlantilaiset munkit näkivät luonnossa merkkejä Jumalan suuruudesta, sillä olihan Hän luonut sen kaiken. Maallinen elämä ymmärrettiin pyhiinvaellukseksi, jolla kulkiessa sen taivaallinen päämäärä oli aina pidettävä mielessä, mutta siitä huolimatta matkan varrella saattoi myös ihastella maisemia ja ylistää niiden Luojaa. Kaikki luonnossa oli todistetta luomakunnan Herran luomistyöstä ja siksi sitä oli kunnioitettava ja vaalittava. Jumala oli ennen kaikkea luomakunnan Herra, jonka kunniaa koko luomakunta yhdessä julisti, kunhan sen merkkejä ja viestejä ja vain osasi kuunnella ja lukea.
Eräässä toisessa varhaisen irlantilaisen munkin kirjoittamassa lyhyessä runossa muistutetaan juuri siitä, että Jumala on luonut kaiken.
Luomakunnan Herra
Ylistäkäämme Herraa,
joka on luonut kaiken ihmeellisen aineellisen,
hohtava taivas enkeleineen,
vaahtopäinen meri maan päällä.
Kaiken tämän keskellä pieni ihminen voi vain ylistää Herraa ja ihailla merkkejä Jumalan luomistyöstä kaikkialla ympärillään. Myös Psalmit muistuttavat meitä siitä, että elämme osana Jumalan luomakuntaa ja että kaikki on siten Jumalasta käsissä. Psalmi 104 tunnetaan luomakunnan ylistyksenä ja sen jakeet 1-24 kuuluvat näin.
Psalmi 104
1 Ylistä Herraa, minun sieluni!
Herra, minun Jumalani,
miten suuri ja mahtava sinä olet!
Sinun vaatteenasi on kirkkaus ja kunnia,
2 valo ympäröi sinut kuin viitta.
Sinä olet levittänyt taivaan kuin telttakankaan
3 ja tehnyt salisi ylisten vetten keskelle.
Sinä otat pilvet vaunuiksesi
ja kuljet tuulten siivillä.
4 Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi.
5 Sinä perustit maan lujasti paikoilleen,
horjumatta se pysyy ajasta aikaan.
6 Alkumeri peitti maan kokonaan,
ja vedet lepäsivät vuorten yllä,
7 mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat,
ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi.
8 Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat
kukin kohdalleen, niin kuin säädit.
9 Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä, eivätkä ne enää palaa peittämään maata.
10 Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet,
vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa.
11 Ne juottavat kaikki maan eläimet,
villiaasikin saa sammuttaa janonsa.
12 Niiden äärellä asuvat taivaan linnut
ja visertävät lehvissä vesien partailla.
13 Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä,
ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää.
14 Sinä kasvatat ruohon karjaa varten
ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi,
että hän saisi leipänsä maasta.
15 Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi,
öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan
ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi.
16 Ravituiksi tulevat myös Herran puut,
Libanonin setrit, jotka hän istutti,
17 joiden oksille linnut tekevät pesänsä,
joiden latvoissa haikaroilla on kotinsa.
18 Vuorten rinteillä asuvat kauriit, ja tamaanit löytävät turvansa kallioista.
19 Sinä panit kuun jakamaan aikaa,
ja aurinko tietää laskemisensa hetken.
20 Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö,
ja metsän eläimet hiipivät esiin.
21 Nuoret leijonat karjuvat saalistaan,
pyytävät ruokaansa Jumalalta.
22 Kun aurinko nousee, ne piiloutuvat
ja palaavat luoliinsa levolle.
23 Mutta ihminen lähtee askartensa ääreen
ja tekee työtään, kunnes on ilta.
24 Lukemattomat ovat tekosi, Herra.
Miten viisaasti olet ne tehnyt!
Koko maa on täynnä sinun luotujasi.
Näin kevään koittaessa on hyvä aika pysähtyä ihailemaan talven horroksesta heräävää luontoa ja muistaa että me ihmisetkin elämme osana Jumalan luomakuntaa.
Kuva: Katja Ritari, Glenstalin luostari
Pyhiinvaelluksia 